Kauniaisten pizzeriassa suomenkieli elää

 HS kertoi uudesta "fast casual" artesaanipizzeriasta Kauniaisissa. Haluaisin tehdä jutusta kolme nostoa.

 

1.    Sanakirjan mukaan „artesaani“ voi tarkoittaa seuraavaa:

 „käsityöläinen, artisaani, kisälli.“

HS:n Kauniaisista tavoittama pizza-automaatti koettelee artesaanipizzerian määritelmää. Voiko pizzarobotti olla artesaani, siis käsityöläinen? Automaattipizzeriassa automaatio valmistaa parempaa pizzaa kuin ihminen pikaruokalassa. Ehkä kyseessä on vielä robottikisälli, mutta nyt kannattaa viimeistään alkaa skarppaa. 

 

2.     Tuoreet vihannekset erottanee vain „vihanneksista“ niiden tuoreus. Olen antanut itseni ymmärtää ettei „tuore“ ole nähnyt pakastinta. Viroksi tosin sana „toore“ tarkoittaa raakaa. Näin sana ilmeisesti myös suomalaisen maitokaupan heviosastolla usein mielletään. Ehkä kyseessä onkin Suomesta Viroon rantautunut käännöskukkanen. Suomessa kun raakoja banaaneja ja ananaksia myytiin paljon ennen Viroa.

Pizza-automaatin tapauksessa toivon, että automaatti kuitenkin käyttää pakaste- ja/tai esikypsennettyjä vihanneksia. Muutoin huoli laadunvalvonnasta saattaa nostaa Ruokaviraston takajaloilleen.

 

3.    "Fast Casual“ -konsepti. 

Millainen on "fast casual"? Aikoinaan puhuttiin "casual-smart" -tyylikoodista, jota odotettiin vierailta. 

"Fast" viitannee nopeuteen. 

Merriam-Webster avaa "casual"-sanan määritelmää:

Casual: "working or acting without deliberation, intention, or purpose [casual collector]"

Sama suomeksi: "työskentelee tai toimii ilman harkintaa, aikomusta tai tarkoitusta".

"Fast Casual" tarkoittanee siis kiireistä, harkitsematonta ja päämäärätöntä toimivaa.

Suomenkieli elää ja uudesta tulee normaalia. Edellistä silmällä pitäen on syytä olla tarkkana ettei vaan apinaa koijattaisi taas.

source: rodyman / image: PRISMA Lab

Suomessa elätellään illuusioita ravintoloista

 HS:ssä (25.08.21.) aprikoitiin ravintoloiden työvoimatilannetta. Jos alalle on vaikea löytää työvoimaa miksi palkkoja ei nosteta? Oletettavasti lisäansio toisi enemmän ihmisiä alalle. Ravintoloiden vanha viisaus on, että siihen ei ole varaa.

Oma ravintolakouluni päättyi Herran vuonna 2011. Elettiin Mastercheffien kulta-aikaa. Vastikään Top Chefin ensimmäisenä voittanutta ja krapulaista Akseli Herleviä onniteltiin Savoyn keittiössä kaverin saapuessa lehdistötilaisuuteen. Töllöstä saattoi katsoa kokkausohjelmia aamusta iltaan. Mediaseksikkäälle alalle oli tunkua. Olen sittemmin laittanut itsekin veitset salkkuun. Syinä mainittakoot työ- ja vapaa-ajan yhteen sovittamisen vaikeus vanhemmiten, mutta myös palkkataso uralla edetessä. Hesarissa kirjoitettiin aikaisemmin samasta aiheesta („Hesburgerit ja Subwayt sulkevat oviaan, ja gourmet-ravintolatkin ovat pulassa...“ 19.08.). Jutun otsikossa ehkä ironisesti korostui virheellinen käsitys Alan palkkarakenteesta. Perinteisesti Subwaysta „Gourmet“-ravintolaan siirtyminen ei tarkoita automaattisesti palkannousua, vaan laskua. Työtunteja sen sijaan aika varmasti saa lisää. Töitä tehdään rakkaudesta lajiin.

HS:n mukaan alan kilpailutilanteessta ja tuottavuudesta kysymyksiä herää jos kipsojen katteet eivät kestä palkkojen nousua. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Antti Kauhanen laittoi asian ekonomistin termein seuraavasti: : ”Tuottavuus työssä on niin alhainen, että yhteiskunnan näkökulmasta henkilön resurssi tulee jossain muualla paremmin käytetyksi.”

Toisin sanoen keittäjän tehot ovat riittämättömät pyöräyttämään tarpeeksi pöperöä kattamaan lisäpalkka.

Omat hatarasti mieleen nousevat ja ajan kultaamat muistikuvat tuovat mieleen kuitenkin aika kiireisen ravintola-arjen. Joskus vitsailtiin tippikulhosta, johon keittäjän pitäisi laittaa kymmenen euroa per kusitauko ja viisikymppiä isommasta viivästyksestä. Kuun lopussa potti jaettaisiin henksun kesken kompensoimaan työkaverien taukoilun aiheuttamasta lisätyökuormasta. Yleensä ottaen oikeiden ravintoloiden sijainnin määrittelee niiden lähestyttävyys. Taajamien keskustat tuppaavat vain ikävä kyllä olemaan kalliita vuokrata ja tiloiltaan rajoitettuja. Jakkaroita voi mahduttaa tiettyyn tilaan vain x-määrän. Samoin asiakkaan kupu vetää vain tietyn määrän sapuskaa ja lompakon kantokyky tukee vain tietyn määrän herkuttelua. Kantavana ajatuksena oikeissa ravintoloissa on Suomessa ollut, että huolitellusta pöperöstä voi pyytää parempaa hintaa. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että useallakaan asiakkaalla ei ole varaa huolitella vatsansa sisältöä kovin montaa kertaa viikossa. Jakkarat jäävät tyhjäksi.

Toisaalta mieleen tulee ravintola-ajoista lorvimista buffa-ravintoloiden linjastoissa sekä niin sanottujen „carte“-ravintoloiden paistopiiseissä keskellä viikkoa ja munien raapimista laivan kapyysissä risteilyjen aikana. Ironiaa löytynee jälleen siitä, että noissa paikoissa, joissa lorviminen kuului työnkuvaan yleensä ottaen jäi enemmän viivan alle. Kulut pysyvät kurissa kun yksittäinen keittäjä tehokkaasti käyttelee veistään pusseja availlessa ja loihtii italialaisen ruokamanifestin S-ryhmän Rossossa.

Näin ollen voisi yleistää, että massojen ruokkiminen pakkasesta on kustannustehokkaampaa ja vähemmän kiireistä kuin kultiuvoituneiden viininenien tyydyttäminen viilatulla illallisella.

Helsingin Sanomat kysyy miksi myöskään näiden ravintoloiden työpaikat eivät täyty? Ja mitä se kertoo Suomen työmarkkinoista? Mielestäni aiheellisempi kysymys on miksi myöskään näiden ravintoloiden pöydät eivät täyty ja mitä se kertoo Suomen ruokakulttuurista?

Nopea katsaus edellä mainitun Rosson ruokalistaan antaa osviittaa edelliseen kysymykseen. Rosso mainostaa itseään italialaisena ravintolana ja grillinä. Menu kuitenkin paljastaa, että kyseessä on enemmänkin pizzeria. Alkuruoat taas pitkälti tulevat suoraan valmiina tuotteina ravintolaan.

Väitän, että kyseessä on illuusion luominen italialaisesta ruokaravintolasta, missä asiakas kusettaa itsensä kynnyksen yli syömään viidentoista euron pizzaa. Vaikka listalla on herkkuja grillistä ja alkuruokalista antaa kuvaa rikkaasta antipastivalikoimista tosiasia on kuitenkin se, että grillin pääruoat ovat keskimäärin noin 7e kalliimmat kuin pizzat tai pastat. Mainittakoot, että pihvi maksaa 34 euroa. Siis kolme euroa enemmän kuin kolmen ruokalajin lounas oikeaksi ravintolaksi noteeratussa jyväskyläläisessä Pöllöwaari ravintolassa.

Viimeistään tässä kohtaa itsensä onnistuneesti kynnyksen yli kusettaneeen menua tarkastalevan asiakkaan huomio kääntyy pizzalistaan. Viidentoista euron pizza on palttia rallaa 100% kalliimpi kuin paikan päällä tehdystä taikinsta leivottu etninen pizza naapurissa. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä. Laskua maksaessa asiakkaan omatunto kolkuttaa. Ruoka oli sittenkin kallista eikä kovinkaan terveellistä. Seuraavaa hairahdusta saa odottaa.

Ruokailu ravintolassa ei sovellu joka viikkoiseksi, saati päiväiseksi, rituaaliksi. Siksi myös tämän ravintolan pöydät ovat tyhjiä eikä kokille ole maksaa lisäpalkkaa. Väitän, että ravintolaan mennään Suomessa edelleen erikoistilaisuuksia tai itsensä palkitsemista varten. Ei pelkästään syömään. Tähän ravintola-alan pitäisi saada muutos aikaan.

Ehdottaisin asian lähestymistä ruokakulttuurin kehittämisen kautta. Ruokailun ravintolassa ei tarvitse olla elämys, johon kiska investoi julmetusti rahaa ja resursseja. Sen sijaan hyvä ja tasapainoinen ruoka ja palvelu riittää. Yksi kokki „misaa“ ja nostaa „genarista“ 150 annosta herkullista moussakaa illallisella. Lisäksi päästään Kauhasen kaipaamiin tehoihin.

Käytännön ongelmia tästä aiheutuu S-ryhmälle, missä kysyntää olisi edellä mainitussa mallissa keittäjällä, joka osaisi (herkullisen) moussakan valmistaa. Kokkikoulut ovat pitkään olleet tunnettuja kelvottomuudestaan tuottaa osaavia ammattilaisia. Ketjujen sisällä on puolestaan mahdollista edetä pitkälle ilman varsinaisia keittotaitoja. Pitkälti samasta syystä miksi ammattikunnan sisällä näitä ravintoloita kutsutaan „lämmittämöiksi“. Homma on langennut oikeille ravintoloille. Ikävä kyllä huippupaikoissa työskentely vaatii jokaisen yksityiskohdan viilaamista elämyksen toteuttamiseksi. Näin ollen monet keittäjän taimet omistautuvat jollekin yksittäiselle osa-alueelle jo opintopolkunsa varhaisessa vaiheessa. Ottaa vuosia ennen kuin voidaan puhua kokonaisvaltaisesta keittotaidosta.

Pandemian aikana olen antanut itseni ymmärtää, että ovia sulkevat ne väliinputoajat, jotka eivät lukeudu institutionaalisten rahoittajien rahoilla pyörivien huippujen joukkoon, eivätkä myöskään suurien ketujen listaan, jotka voivat ammentaa resursseja väliaikaisesti konsernin muista palveluista. Valitettavasti nämä ovat juuri niitä ravintoloita, joissa jonkinlaista kokonaisvaltaista keittitaitoa on vaalittu. Kärjistettynä tämä tarkoittaa sitä, että kotikaupungissani Jyväskylässä, jossa on henkilökohtaisen listani mukaan neljä ravintolaa, joissa harjoitetaan kokonaisvaltaista keittämistä, on noin kaksikymmentä kokonaisvaltaista ammattilaista ruokkimasssa noin sataa viittäkymmentä tuhatta ihmistä.

Käytännössä se tarkoittaa, että ehdottamani hyvän ruoan ja palvelun ravintola törmää työvoimapulaan ennen kuin ovia on saatu auki. Jyväskylän olisi siis pystyttävä shangai’aamaan miehistöä Stadista tai Tampereelta ennen kuin oma ammattikunta kehittyy.

Ovipumppu on kuitenkin vaihdettava kiskan ovella pariin otteeseen ennen kuin ravintoloitsija kykenee tarjoamaan palkkaan sidottua houkutinta. Kutsumusammatissa työskentelevälle keittäjälle voi kuitenkin tarjota jotain mielenkiintoista tekemistä, kuten oikean ruoan valmistamista. Samalla tulee vaalineeksi jonkinlaista ruoanlaittokulttuuria Suomessa.

Asiakkaan puolestaan tulee vaatia kestävää ruokaa ja kestäviä hintoja, mutta unohdettava itsensä kusettaminen ravintolan kynnyksellä.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Puolihalvaantunut kokki

Ajan ilmiö: SoME prostituutio - miksi olen vähentänyt bloggaamista?

 YLE uutisoi 6.6. mahdollisista yhteyksistä suomalaisbrändien ja kiinalaisten väitettyjen pakkotyöleirien välillä. YLEn mukaan muun muassa Euroopan suurimman päivittäistavaraketjun Lidl kertoo avoimesti teettävänsä tuotteita Xinjiangissa, joita sitten some-vaikuttajat kilvoin kehuvat.

„Lidlin halvoista lenkkareista, sandaaleista, uimapuvuista ja kashmirneuleista on tullut sosiaalisen median vaikuttajien hehkuttamia hittituotteita.“ YLE, 6.6.2021.

Kuva: JBH Digital

Mitä bloggaaminen on tänä päivänä?

Kun joskus käpysotien aikaan avasin omaa blogiani mietin objektiivisuutta. Kuulin bloggaajakolleegoilta tuottajien järjestämistä tilaisuuksista, missä pääsi „ilmaisiksi“ maistelemaan herkkuja ja „palkaksi“ sai muovikassillisen tuotteita. Muistan yhden kolleegani houkutelleen erään firman uuden tuotteen laukaisutilaisuuteen, mistä korvaus maksettiin mm. (kirjaimellisesti) leipänä, öljyinä, aurinkokuivattuina tomaatteina, ynnä muina deli-herkkuina. Sanoin etten ollut kiinnostunut enkä edes käytä kyseisiä tuotteita. „Mutta ne ovat ilmaisia!“ oli kolleegani riemastunut vastaus. Olen antanut itseni ymmärtää, että sama vaatebisneksessä pääasiallisena driverina monelle bloggarille/some-vaikuttajalle on mahdollisuus päästä käsiksi luksukseen, mihin omat rahat eivät muuten riittäisi. Sama lienee palkkatyöläisen motivaation taustalla. Ero kuitenkin lienee siinä, että empiiristen havaintojeni mukaan moni some-vaikuttaja hyppää mukaan bisnekseen kuin bisnekseen vain koska voi ja sen on „ilmaista“. Siinä on jotain jamesbondimaista kun vain voi ja kruunu hoitaa laskun.

Paljonko maksaa objektiivisuuteni?

Hintaa on hyvä miettiä viimeistään nyt kun some-vaikuttaja nyt kiiruhtaa poistamaan omia postauksiaan pakkotyöbikineissä tai orjankarvakashmirissa YLEn jutun luettuaan. Toisaalta, miten minä olisin voinut tietää, jos ei firmakaan tiennyt? Lidl kyllä tiesi. Tulinko kysyneeksi kun uudet ilmaiset lenkkarit silmissä kiiluen sovin yhteisyöstä? Entä kun menin „testaamaan“ ravintolaa, kysyinkö paljonko illallinen maksaa vai oletanko, että „yhteistyö“ kattaa laskun? Mitä yhteistyö edes tarkoittaa? Minä saan sian säkissä ja ravintola mairittelevan jutun? Mitä jos ruoka oli oikeasti pahaa ja kokemus pettymys? Pitääkö silti kirjoittaa mairitteleva juttu? Parempi olisi. Muuten kaikkien imago kärsii ja yhteistyökeikkoja on vaikeampi saada tulevaisuudessa. Sitä paitsi, olihan se sentään „ilmaista“. Paljonko maksaa oma objektiivisuuteni? Enemmän kuin prisman kassi firman valittuja paloja.

Missä on sosiaalisen median vaikuttajien ja bloggaajan vastuu?

Pankeilta vaaditaan asiakkaiden tunnistamista. Nyttemmin näyttää sille, että samaa oletetaan myös kaupanalalta. Miten pitkälle syvään päähän some-vaikuttajan tarvitsee mennä? Kun maailman kaikki tieto kulkee kollektiivisesti ihmisten taskupäätteissä lienee kohtuullista olettaa edes jonkinasteista perehtyneisyyttä yhteistyökumppaniin. Ehkä kuitenkin perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: tuliko asia edes mieleen? Prostituutioksi sanotaan jonkin asian tekemistä, mikä on omien kykyjen alapuolella vastineeksi korvauksesta. Jos siis some-vaikuttaja alittaa riman, eikä edes yritä selvittää taustoja voi vaikuttajaa kuvata prostituoiduksi. Vastuu on siis kaikilla, toisilla kuitenkin enemmän. Kysymys on enemmän siitä kuinka paljon itseään voi kusettaa.

Miksi olen vähentänyt bloggaamista?

Takana ovat ne ajat kun kriitikoita on palkattu kk-palkalla tekemään objektiivisia havaintoja ympäriltään. Kaiholla muistelen Marko Ahosen leffa-arvosteluja Keskisuomalaisessa joskus aikanaan, missä surkea leffa sai tuta. Bloggaaminen ja some-vaikuttaminen palvelee ihmisen tarvetta saada hyväksyntä suunnitelmilleen tehdä hankintoja. Harva haluaa kuulla huonoa palautetta omasta ajatuksestaan syödä tänään Rossossa. Toisaalta, tutkimustyö on toisinaan raskasta ja kaikesta painetusta jää jälki.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

PS. Ainiin, ja Marko on täällä https://markollaonasiaa.com/ 

- Puolihalvaantunutkokki

Laihtuuko lompakko vyötäröä nopeammin?

 

Hesarissa (15.3) uutisoitiin uudesta lääkkeestä lihavuuden. Spoilerina heti alkuun, että kyseessä ei ollut lihavuuden hoito-, vaan kontrollilääke. Hoito tuskin myöskään vaikuttaa kulutustottumukseen, joten käyttäjä voi huoletta edelleen jatkaa vanhalla kaavalla. Positiivista on, että alustavissa tutkimuksissa kukaan koehenkilöistä ei yrittänyt tappaa itseään.

Vanha partasuu Karl Marx piti aikanaan kapitalismin ongelmana oman hännän jahtaamista. Markkinatalous oli tuomittu laajentamaan aina uusille alueille kunnes horisotti loppuisi kesken. Ei olisi paikkaa enää dumpata ylijäämää. Benedict Anderson näki kapitalismin arkkivihollisena kuoleman ja kielen. Yhteistä kieltä tarvittiin kapitalismin ilosanoman kommunikointiin ja kuolema tuppasi vaikuttamaan yksilön kulutustottumuksiin.

Tänä päivänä näyttää sille, että markkinatalouden kulutushorisonttia, etenkin ruokatuotteiden osalta, täytyy alkaa tarkastella vertikaalisesti. Suomessa markkinatalouden koneet saatiin kunnolla käyntiin viimeistään sotien jälkeen korvauksia maksellessa. Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin kuluttaja on raottanut lompakkoaan ostaakseen TV:n, DVD-boksin, integroidun TV-DVD, digiboksin, integroitu TV-digiboksin, DVD-digi-TV intergraatiohärdellin, HD-TV ja mediakeskuksen ja nyt poppareita ahmivan kuluttajan pötsi natisee liitoksissaan. Länkkärimallin dietti on kasvattanut Amerikan mallin vyötärön. Lisää pitäisi kuitenkin kuluttaa. Kohtalaisen hurjalta kuulostaa väite, että kaksi kolmannesta yli 30-vuotiaista suomalaismiehesistä on ylipainoisia.

Laihdutuslääkkeiden historiaa tahraa sarja epäonnistumisia ja tuotteiden poisvetämisiä. Osa kun aiheutti sydänsairauksia, „jalla-jallaa“ tai itsetuhoisia ajatuksia (väliaikaisia selvänäköisyyden hetkiä?). Lääkeet myös pyrkivät pääasiassa nopeuttamaan kuluttamista lisäämällä aineenvaihdunnan nopeutta. Kuluttaja siis voisi syödä ja paskantaan tehokkaamin. Toiset lääkkeet estivät imeytymistä. Toisin sanoen, kuluttaja saattoi syödä enemmän, kun ruoka laskee läpi imeytymättä. Mitähän vihreät ajattelijat tästä tuumivat?

Semaglutidi, Hesarin mukaan, vaikuttaa suolen kautta aivoihin ja saa käyttäjän unohtamaan nälän tunteen. Tällainen kuulostaa ensialkuun kohtalokkaalta markkinatalouden kannalta. Jos kuluttaja unohtaa syömisen ja kuluttamisen. Toisaalta, viineri suussa tavattu koehenkilö totesi, että yksi haukku viineristä riitti ja jo alkoi ällöttää. Mikä tärkeintä viineri tuli kuitenkin ostettua. Puolihalvaantuneen analyysin perusteella näläntunteen puute ruokapöydässä ei vaikuta ostokäyttäytymiseen. Empiiriset tutkimukset ovat osoittaneet, että maitokaupassa kaljapäksi tuppaa salakavalasti ilmestymään ostoskärryyn spontaanin kulutusimpulssin johdosta. Harvemmin sillä on tekemistä ad tempus kaljahampaan kolotuksen kanssa. Samasta syystä avattuja ja unohdettuja olutpurkkeja saa keräillä aamuisin illanvieton jäljiltä.

Professori Pietiläinen Helsingin yliopiston lihavuudentutkinnan nyrkkiryhmästä piti semaglutidihoitoja kalliina. Pistoksina annettava hoito on hyvä niin kauan kuin kuluttaja jaksaa käydä pyllistämässä vastaanotolla. Kyseessä on siis niin sanottu „piikkipaasto“. Se ei myöskään varsinaisesti hoida syytä, vaan kontrolloi seurausta. Eikös tästä jojolaihduttamisessa ole kyse? Pietiläinen murehtiikin, että epäilemättä monella „lompakko laihtuu nopeammin kuin vyötärö“.

Markkinatalouden raameissa pyörivälle Suomen maalle ylivoimaiseksi ongelmaksi näyttää muodostuvan kuluttajan solvenssissa ja kuluttaejakuntoisena pitäminen. Puolihalvaantuneelle logiikalle ongelma vaikuttaa kummalliselta. Ennen puhuttiin „nälkävyön kiristämisestä“, missä käsittääkseni yhdistyy vyötärön kavennus ja rahan säästäminen. Suomen lihavuus- ja talousongelman voi purkaa karkeasti kaavaan „kuluta vähemmän säästä enemmän“, mutta kun se ei vaikuta olevan sovellettavissa täytyy jossain rakenteessa olla mätää.

How are the young adults doing in the academia – feeling horny?

 In The Guardian (25.02.) podcast columnist Zoe Williams and Rachel Humphrey were discussing the sexual frustration experienced by the law-abiding people of Britain. Currently, gathering of two people are permitted provided they meet in terms of sports. My educated guess is that it has been rather easy to rip humor out of this one. The ”catch-22” is that the physical training activities need to be conducted outdoors. A minister hurried to say that intercourse outside is kinda illegal. Brings to my mind the sexual minority raids in Helsinki Kaivopark during the 50's. How are you colleagues in your respective institutions holding up?

Here in Tarto the restrictions are getting tighter starting from next week. Town opera has canceled all its plays, bar doors are nailed shut in the evenings and the students thirst for sex. The young scholars are trapped within their shared flats, where courting is at best done in a communal kitchen under the close supervision of a flatmate.

Sexual frustration was recently ejaculated during Estonian independence celebration earlier this week. After a long dinner and a bottle comrade Balakin was prostrated into a performance inspired by La Traviata's famous opening act's prelude and spun on the parquet like the younger Baryshnikov. While amused by the performance I could not help noticing that the act was directed for the female quota of the revelers. Even when the applauds were plentiful and the praise well-earned, Balakin plaintively sat back on his stool and later left home – alone.

In the armpit of the winter, cold and dark, the young scholar has to meet the new town, country and culture alone. An unfortunate side symptom appears to be the increase of ads on dating sides, where young women (also minors!), who presumably lost recently their jobs, and concluded a cost-benefit analysis, are offering services for money.

Meanwhile, the US announced recently its obligations towards corona economy are reaching the same share (40%) as during the Second World War. My great grandfather fought that war, my grandfather rebuilt after it and my father fought through the 90's depression. Our lot seems to be to fight through the COVID-19. In other words, millennials struggle is to sit on our asses and do nothing. A boomer might find some irony in that. However, considering, for instance Finland, the share of single households is approximately 45% the issue seems to touch at least half of the population. Be that as it may, either we need to temper our steel and mindsets for 'combat' or something else needs to be done. Otherwise the descending birthrates are going to experience a more rapid downfall and we will have a rather soft-headed academics and singles.

Apologies, thanks, and goodbye!

- Half-assed Chef

Ajatusrikos – kansalaistottelemattomuutta kahvia keitellessä

Kyky ajatella ja luoda abstrakteja konsepteja lienee yksi ihmislapselle siunaantuneista erikoislahjoista, mikä erottaa meidän muista kanssaeläimistä. René Descartes antoi ajattelulle niinkin paljon arvoa, että määritteli sillä olevaisuutta. Ajattelun rooli päivän askareissa tuntuu kuitenkin kokeneen inflaatiota. Ystävien kesken rupatellessa harkittu mielipide saattaa olla liian „diippiä“; luetun ymmärtäminen kuuluu alakouluun; ja ongelman googlettamatta pohtiminen pidempään kuin viisi sekuntia on ajan tuhlausta. Voiko ajattelulla lisätä onnellisuutta tai vapauden tunnetta?

John Hobson kirjoitti tutkielman (1902) Britannian imperialismista 1800-luvulla. Sitä pidetään yhä yhtenä maamerkkiteoksista aiheesta. Hobson määrittelee imperialismin nationalistisena perversiona, missä kansallisvaltio tunkeutuu kansojen väliseen kanssaeloon edistääkseen omien yksityisyritysten kilpailua. Hobsonin havaintoja imperialismista olivat sen tuottamattomuus. Näytti sille, että Britannian lippua vietiin monelle mäelle vain yksityisten toimijoiden afaäärien turvaamiseksi. Toisaalta, taustalla lie vaikuttanut maailman mahtavimman imperiumin kasvojen säilytys. Toinen Hobsonin havainto oli paikallishallintojen kyvyttömyys järjestyä tehokkaaksi imperiumin manageroinnin alla. Prioriteetteina kilvoittelivat alueen kehittäminen ja riisto. Seurauksena olivat kalliit tuotantokulut siirtomaassa, eikä isäntämaan vientikään luistanut. Kruunu alkoi vetäytyä.

Ensimmäiseen maailmasotakeskeytti vetäytymisen, kun siirtomaat valjastettiin sotaa käyvän isäntämaan tueksi. Weimarin Saksa menetti siirtomaansa seuranneessa rauhassa. Ympärysvallat ammensivat siirtomaistaan resursseja paikatakaseen sodan aiheuttamaa vajetta valtion kirstussa. Toinen maailmansota ja Kylmän sodan alku pitkälti muutti siirtomaa-ajan luonnetta. Riistetyistä siirtomaista ei ollut kuluttamaan sillä teholla, millä sortajavaltioiden sodan voitelemat tuotantolaitokset työnsivät ulos ylijäämää. Samuel Huntington (1993) puhuu Kylmän sodan muovaamista idän ja lännen ideologiaan pohjautuvista identiteeteistä. Länsi voitti sen kuluttajien panoksen ansiosta. Lännen omaksuma identiteetti osasi kuluttaa itää paremmin.

Francis Fukuyama (1989) arveli historian päättyneen rautaesiripun noustessa. Liberaalit markkinat olivat voittaneet ja länsimainen elämäntapa oli asettumassa taloksi Telluksella. Jotain kuitenkin unohtui. Sotaponnisteluista lämpimät tuotantolaitokset jatkoivat tavaran suoltamista entiseen malliin kuluttajien näennäisiin tarpeisiin. Toisaalta, olihan nyt koko maailma tavoiteltavissa oleva markkina. Ostovoimaa vaan ei ollut kehittyvissä maissa vielä tarpeeksi.

Karl Marx (1867) arveli kapitalismin ennen pitkäänsyövän oman häntänsä, kun maantieteellisyys asettaisi rajat markkinan laajentumiselle, mikäli markkinatalous jatkaisi tuottamista tuottamisen tähden. Marxilta jäi aavistamatta, että myös kapitalisti luki samoja teoksia ja oppi kritiikistä: on viisaampaa myydä ensin digiboksi, sitten integroitu digiboksi. Yuval Harari (2017) totesi haastattelussa joku vuosi sitten, että ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa on todennäköisempää syödä itsensä hengiltä kuin kuolla nälkään. Niinpä markkinat jatkavat kasvuaan, oli koronaa tai ei, ja Wall Street rikkoo omia ennätyksiään. Globaalissa kulutusjuhlassa toimijoita mahtuu areenalle kerrallaan vain muutamia. Vaikutusvalta internationaaleilla kasvaa, kun valtioiden verotus riippuu yhä harvemmasta toimijasta. Internationaalin puolia on syytä pitää. Hobsonin huoli 1900-luvun alussa oli massamedian värväämien yhtiöiden ekspansiopolitiikan tukijaksi medialukutaidottoman kansan edun nimissä. Tänä päivänä kursseja ja intressejä ohjaillaan Piilaaksosta twiiteillä, tuetaan ja pelastetaan valtion paketeilla. Voidaan siis puhua jonkinalaisesta „neoimperialismista“

Kuluttaminen jatkuu kuitenkin ainoastaan niin kauan kuin kuluttaja itse pysyttelee solvenssina ja uskoo asiaan. Uskoa onkin syytä ylläpitää koska pohja kuluttamiselle putosi Neuvostoliiton luhistumisen yhteydessä. Hyvinvointivaltio syntyi. Jostain syystä töitä painetaan kuitenkin edelleen kuin jälleenrakentaessa. Aikaa ei jää itse prosessista nauttimiseen. Ekonomisti John Maynard Keynesiä lainaten:

„Kun varallisuuden kerääntymisellä ei ole enää suurta yhteiskunnallista merkitystä, moraalikoodissa tapahtuu suuria muutoksia ... olemme korottaneet joitain mauttomimpia ihmisominaisuuksia korkeimpien hyveiden asemaan ... Rakkaus rahaan omaisuutena - erotettuna rahan rakkaudesta elämän nautintojen ja todellisuuden keinona - tunnistetaan siitä, mikä se on, hieman inhottava sairaus.“

Raha ei tee onnelliseksi, etenkään jos sitä ei ole eikä sen tilalle löydy korvaavaa identiteetin nimittäjää. Olen viimeisimpinä aikoina pohdiskellut onko kukaan enää vapaa olemaan onnellinen?

Franz Fanon (1961) kirjoitti kokemuksistaan Ranskan sortamassa Algeriassa käsikirjan vapaustaistelijalle. Fanonille alistaja ei ole alistettua vapaampia. Molempien on teeskenneltävä. Fanon kehottaa vapautumaan vastustamalla kaikin keinoin alistajaa. Mahatma Gandhille (1909) totaalikieltäytyminen yhteistyöstä imperialistin kanssa oli ainoa vaihtoehto. Kansalaistottelemattomuudella saattoi loihtia esiin hyvää teeskentelevän imperialistin todellisen luonnon. Molemmat, Gandhi ja Fanon, kehoittivat opettelemaan itse prosessista nauttimisesta ja sen vapauttavasta tunteesta. Toisin sanoen olemaan oma itsensä ja nauttimaan itselle merkityksellisistä asioista.

Helpommin sanottu kuin tehty. Kun rahan teon prosessin on kerran sisäistänyt ja ansaitsemisesta tulee itseisarvo siitä on vaikea päästä eroon. Sivujuonteena, Harari jatkaa, todennäköisin ennenaikainen kuolemaan johtava onnettomuus on itsemurha. Nämä ovat ikäviä uutisia myös uus-imperialistiselle mogulille. Performanssia kuluttamisen tärkeydestä ja iloista on kuitenkin ylläpidettävä. Moguli on pakotettu kantamaan maskia. Kassavirta ja somen vaikuttajat toimivat mittareina sille miten hyvin tarina myy. Mieleen tulee Orwellin (1936) dilemma elefanttia ampuessa: vaikka ei haluaisi ei ole vaihtoehtoa. Mikäli haluaa säilyttää uskottavuutensa on elefantti ammuttava. Moguli ei siten ole sen vapaampi toteuttamaan itseään kuin kulutustottumuksiensa alistama töissäkävijä. Maski istuu tiukassa.

Itsensä tutkiskelu voi paljastaa omien haaveiden mukautuvan pitkälti ennalta saneltuihin kaavoihin. Kansalaistottelemattomuus kulutusyhteiskunnassa on lisäksi tavattoman hankalaa. Tämän voinee allekirjoittaa jokainen, joka on yrittänyt korjauttaa puhelintaan uuden ostamisen sijaan; tai joka on yrittänyt kieltäytyä lisävastuusta töissä. Fanon varoittaa imperialistin metkuista, joihin sivistymätön vapaustaistelija helposti lankeaa.

Näinpä vapaa-aika kannattanee tehdä mielenkiintoiseksi ja kehittäväksi. Jos työpäivän jälkeen on niin väsynyt ettei jaksa antaa itselleen enää mitään ollaan jo melko vaarallisilla vesille. Jostain syystä meidän yhteiskunnassa on vallallaan yleistys ajattelun paheellisuudesta. Ajattelu on töistä vastenmielisintä. Myös oman minän pohdiskelu, etenkin uskon asioiden kautta (lue: arvot&etiikka), on pitkään ollut hyllytettynä. Heikki Kännön mainiossa verbaalisuutta tihkuvassa teoksessa Runoilija (2020) tarinan Nietzsche pohdiskelee taivaanlintuja, noita erikoislaatuisen lentokyvyn omaavia otuksia. Lintu käyttää erikoista ominaisuuttaan joka päivä ja kaikkeen. Sama lienee totta muidenkin erikoiskykyjä omaavien elukoiden suhteen. Ihmisen Nietzsche julistaa poikkeukseksi: ihminen suorastaan välttelee erikoiskykynsä, ajattelun, käyttämistä.

Ajattelu, pohdiskelu tai meditaatio osaa olla kuormittavaa työtä. Toisaalta, se on myös palkitsevaa ja viihteellistä, kunhan siinä vähän kehittyy. Fanonille erityisesti mieleen on ajattelun kapinallinen luonne: se on ilmaista eikä rikastuta juuri ketään paitsi ajattelijaa itseään. Toisaalta, myös prosessista, tai vapaa-ajalla rituaalista, voisi oppia nauttimaan. Seurasin kolleegani turkkilaisen kahvin keittoa: harras askartelu, joka tuottaa pari kuppia herkullista kahvia toiminee ikään kuin meditaationa ja on tyydyttävää itsessään. Minästä syrjäytyneelle kuluttajalle ajattelu ja rituaali voinee luoda merkitystä omaan elämään. Coquito ergo sum – Ajattelen siis olen.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

- Puolihalvaantunut kokki

Suomessa harjoitetaan ruokaterroria koulussa ja kotona

HELSINGIN SANOMAT erehdyksissään päätyi julkaisemaan Puolihalvaantunutta journalismia 4.2. mielipideosastollaan. Ohessa aiheesta kiinnostuneille taustoja laajemmin tähän polemiikkiin.

KUVA. Sami Kero. HS.

HELSINGIN SANOMAT kysyi kirjoituksessaan (2.2.), onko kouluruoka pelkkää höttöä. 

Asiantuntijat Fogelholm ja Erkkola olivat yhtä mieltä siitä, että koululounas on ainoastaan osa päivän ravinnosta. Silti usein kuulee puhuttavan kouluruoasta monelle ainoana kunnollisena ateriana (kts. Opetushallitus, Ruokavirasto). Mainittakoot, että Fogelholm itse on ollut draftailemassa ravintosuosituksia Ruokavirastossa.

Vegaaniliiton puheenjohtaja Susanna Vilkamaa kommentoi tutkimusta (HS Mielipide 3.2.) huomauttamalla, että harva edes huomaisi, jos lihanakit vaihtuisivat kasvisnakkeihin. Vilkamaan väitettä tukee Hiillos makkaran suuri suosio Suomessa (43% lihaa. Atria.fi). Tämä vastannee kysymykseen ruoan höttöydestä. Vilkamaa ehdottaa runsaampaa mausteiden käyttöä. Opetetaan siis makuaistittomia syömään vahvistamalla makuja? Mietin tässä veljenpoikiani. Tokkopa maistuu sedän puolihalvaantunut lihakeitto, jos siihen on villinä korttina lisätty savupaprikaa ja sitä kutsutaan gulassiksi. Asenteet tulevat kotoa. Jos kotona ei ole aikaa/rahaa/kiinnostusta satsata monipuoliseen safkaan lapset sitä tuskin omaksuvat omin päin.

Suomi on hienomaa ja Suomessa on onnistuttu käsittääkseni kohtalaisen hyvin estämään eri sosioekonomisten ryhmien eristäytymistä. Saman koulun alueella perheissä syödään Roquefortia, Oltermannia ja vegaanijuustoa. Keskuskeittiölle heitetään tuima haaste, kun kaikki tarpeet tulisi tyydyttää. Turvallinen valinta on hajuton, mauton, munaton, esteetitön.

Yhdyn Vilkamaan huoleen ruoan mauttomuudesta. Uskon, että apua voisi löytyä Ranskan mallista, jossa makujen kesyttäminen alkaa varhain. Lapsille voitaisiin pitää jo päiväkodissa vihannesten maistelupäiviä ja kertoa eri ruokakulttuureista. Kutsutaan sitä vaikka ”gastronomiaksi” (kts. Gastronomie. Suom. vatsansääntelyn taito, eli vatsan hyvinvointi). Meillä Suomessa on tässä asiassa heikosti osaamista huippuravintoloiden ulkopuolella eikä monessa perheessä ole joko uskallusta tai varaa kokeiluihin. Taannoisessa HS:n ruoka-aiheisessa artikkelissa kannustettiin syömään lautasen reunalla muutakin kuin tomaattia, kurkkua ja jäävuorisalaattia. Kommenttikentässä kritisoitiin esimerkiksi punajuuren lisäämistä salaattiin ”fine-diningiksi”, mihin kotikokilla ei ole kompetensseja.

Ongelmana näen nimenomaan osaamisen puutteen. Valitettavasti suomalainen ruokakulttuuri on lipsahtanut sämpyläkulttuuriksi. S-ryhmän ruokaloissa availlaan pusseja ja sotketaan eri tetrojen puljonkeja keskenään. Kotona ei ole aikaa tai osaamista laittaa ruokaa. Ruoka-alan oppilaitoksissa opettavat 80-luvun dinosaurukset, jotka ovat menettäneet kokonaan kosketuksen ravintolatason ruoanlaittoon. Viime vuosina koulutusta onkin muutettu ja yhä useammasta oppilaitoksesta valmistutaan ravintolakokin sijaan suurtalouskokiksi. On tärkeä ymmärtää, että tänä päivänä suomalaisissa ravintoloissa ei enää juurikaan valmisteta ruokaa. Sitä lämmitetään. S-ryhmän taannoisen kruununjalokiven Fransmannin keittiössä vieraillut ruokatoimen kehittäjä vastasi kysymykseen miksi kanan tissien täytyy tulla valmiiksi kypsennettynä keittiöön: ”et uskoisi kuinka moni kokki ei osaa niitä paistaa”. Nuori keittäjä säästää veitsien ostossa. Sakset riittävät.

Tällaisessa tilanteessa kaiken maailman vippaskonstit kaivetaan esiin. Ruoka nähdään ainoastaan ravinteiden luettelona tai politiikkana. Lueskelin joulun aikaan vanhaa neuvostovirolaista keittokirjaa. Opukseen oli liitetty ravintolan ruokalista. Ahkeralle neuvostoihmiselle tankkaaminen oli tärkeä tehdä huolella. Niinpä menun annosten ohessa oli kirjattu annosten ravintosisältö, kalorit, vitamiinit ja hivenaineet. Tätä politiikkaa käsittääkseni noudatetaan jo osassa henkilöstöravintoloita.

Ruoan politisoituminen Suomessa materialisoituu ruokaterrorina. Pelottelun ja suoranaisten valheiden verkolla kuitataan monipuolisuuuden puute ja tuetaan S-ryhmän asemaa HORECA-sektorilla. HS:n ruokapalstalla Perkele istuu vasemmalla ja piru oikealla olkapäällä. Lukiessa mieleen tulee Putinin kokin käsikirja: milloin konsti on „salakavala suola“, milloin raudanpuute tai ruokamyrkytys. Terrori on tuontituote 80-luvun Kanarian matkoilta: älä syö mereneläviä ravintolassa, älä pyydä jäitä kokikseen, salaatissa voi olla matoja. Pelottelussa saattoi olla toisinaan perää. Kannattaa muistaa, että 80-luvun turisti lounasti pakettimatkalla etukäteen myydyllä aterialla. Miksi siis nähdä köökissä vaivaa, kun asiakas tulee kuitenkin? Samaan lopputulokseen päästään kansallisen tason terrorilla. Oiva-tarkastus lyö ruttunaaman ravintolan oveen, kun henksun pukkarin lattialla on ulkojalkineita. Asiakkaat kaikkoavat ruokamyrkytyksen pelossa hymyilevään S-ryhmäläiseen. Ruoka ei ole yhtä hyvää, mutta ainakin turvallista. Kannattaa kuitenkin huomata Ässäläisen Oiva-hymy. Vaikka suu on hymyssä silmät irvistävät. Kulut vaadittaviin hygienia hifistelyihin tulevat kalliiksi. Onneksi rahaa saa tilapäisesti käyttöön Ryhmän hautauspalveluista (HOK-Elanto Hautauspalvelu). Veistellään sitä arkkua sitten Suomen ruokakulttuurille myöhemmin, kun kilpailijat on karsittu markkinoilta.

Politisoitumisesta ruokakaupassa kielii Suomessa yhä vallitseva 50-luvun meijeripropaganda. Anne Koskinen Helsingin Palvelukeskukselta puhuu ”poliittisesti kuumasta perunasta“. Maidon lillittämisellä on „taloudellisia“ (vrt. terveydellisiä) vaikutuksia.

Terrorisointi hygieniasta, myrkytystiloista ja mullasta juurikkaissa on johtanut, Suomen koon huomioon ottaen, outoon ilmiöön jättimäisistä ruokahalleista. Muutama vuosi sitten Viroon muuttaessa olin iloisesti yllättynyt, kun lähikaupasta löytyi ankansydämiä, makrillia, ostereita, siansorkkia ja naudan luita. Tämä oli ehdottomasti parannus Prisman lihahyllyyn, mistä löytyy jauhelihaa eri rasvakoostumuksilla 20 metrin matkalta ja kalatiskiltä saa lohta tuoreena, savustettuna ja suolattuna. Hehtaarihalli antaa valheellisen kuvan valikoiman laajudeesta. Syyrialainen opiskelijakolleega kommentoi prismanomaista kasvistarjontaa lähinnä vitsiksi. Kaikki näyttää muovilta. Koronajouluksi osa opiskelijoista palasi kotimaahansa. Sain Turkista terveisiä: ”tule tänne. Täällä teurastajalta ostettu liha on halpaa ja raakakypsennettyä!” Hulinan keskellä se helpoin kikka monipuoliseen ruokailuun hukkuu meluun: hyvä ruoka, parempi mieli. Vastuulliseen syömiseen kuuluu koko elukan hyödyntäminen. Liika ruokakulttuurin sterilisointi johtaa siihen, että naudassa ei enää muuta syömäkelpoista kuin fileet. Se tarkoittaa noin neljääsataa kiloa teurasjätettä ja viidenkymmenen euron kilohintaa. Ilmeisesti etelään mennessä ”hyvinvointivaltion” konsepti koetaan erilailla.

Kysyn onko Suomessa juututtu Kylmän sodan jälleenrakentamisen mindsettiin? Tehokkuusajattelu palveli isovanhempiani, kun luotiin tätä hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta nyt kun meillä sellainen on pitäisi jarruttaa nauttimaan hedelmistä ja kaivaa esiin myös se vatsan hyvinvoinnin lääke: gastronomia. Asenteet tulevat kotoa. Kritisoidessa vegaanivanhempien päätöstä kasvattaa lapsesta vegaani kannattaa miettiä myös omia lapsia: haluaisitko, että lapset oppivat syömään vitamiinit purkista vai lautaselta?

Ehdottaisin muutamaa temppua tilanteen kohentamiseksi.

1. Valtion olisi hyvä tarjota läpinäkyvyyttä suosituksilleen. Fogelhom, jos voisit alkaa liittämään muidenkin kuin omien julkaisujesi lähteitä juttuihin. Tutkimusta tehdään näet muuallakin kuin vain Suomessa. Uskon, että tämä vähentäisi vallitsevia ristiriitaisuuksia ravinteikkaasta ruoasta.

2. Ravintoloitsijat ja keittäjät, katsotaan me peiliin. Ala ei ole niin helvetin hyvin palkattu, että sitä kannattaisi rahan takia tehdä. Missä on ammattiylpeys? Mitä on ruoanlaitto? Oletko ruoanlaittaja vai lämmittäjä?

3. Työttömät ravintolatyöntekijät, ansiosidonnaisen korvauksen aikana hankitun tulon rajaa on nostettu korona-aikana. Soittakaa kaupungille ja kysykää saako tulla kouluun kertomaan raaka-aineesta ja ryöppäämään parsakaalia lapsille.

4. Kuluttajat ja koululaiset, maistuvan ruoan arviointiin ei tarvitse ammattitutkintoa. Omat aistit riittävät. Paska kannattaa palauttaa keittiöön tai kauppaan. Jokainen ostopäätös on äänioikeuden käyttöä. Asenteet alkavat kotoa. Kyllä se siitä.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

- Puolihalvaantunut kokki

Stadilaisen keskiluokan identiteettiä etsimässä

„Puukkobulevardi“, „La Rambla“ ja „Piritori“. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Helsingin Kallion Vaasankadun naapurusto on valvonut monenlaisen retkikunnan kulkua historiansa aikana prostituutiosta pimeän viinan myyntiin. Minäkin lähdin Herran vuonna 2015 etsimään sieltä sitä aitoa stadilaista identiteettiä ja niinpä romut kannettiin Vaasankatu kuuteentoista siihen Heinähattua vastapäätä.

Pettymyksekseni huomasin kuitenkin ettei Kööpenhamina ollut kuten ennen. Kukaan ei kaupitellut douppii, slurkit pysyttelivät autossaan ja kapakassa ei mölytty. Kallionhovissa puheenparressa suhisi uusstadilainen ässä, hämäläisen veijo käänsi kiinalaista pizzaa ja Harjukadun kulmasta sai vegaaniherkkuja. Kulta palmun ikkuna oli tosin lyöty sisään, spurgujengi istuskeli Hesarin varrella ja jonotti kiltisti Hurstin oven edessä muiden vähäosaisten kanssa, mutta siinä kaikki.

Tutkimusmatka Bar 3 Linjaan antoi häivähdyksen historiasta. Siellä joku yksittäinen viinintuntija vielä pamlasi gamlaa stadii ja nuorelta kölviltä tultiin kyselemään millä asioilla liikuttiin.

Minne ne stadin gubbet oikein katosivat? Osa traumatisoituneista Karhupuiston penkeillä horisevista veteraaneista on varmaan päätynyt jo hautaan. Mutta loput vanhan Kallion identiteetin lönnrooteista tuntuivat haihtuneen häpäistyn ja syytetyn Väinämöisen lailla historian hämyyn.

Tilalle on tullut keskiluokka, joka läsnäolollaan on siistinyt Puukkobulvardin ja Piritorin nurkat. Kustaankadun kulmassa ei stikata flindaa, vaan juodaan lattea. Vanhat työvaenluokan alueet saavat uusia asukkaita nuorista aikuisista, jotka haluavat elää ytimessä, mutta joilla ei ole varaa tai lainatakuita ostaa perinteisiltä alueilta. Syitä lienee monia. 80-luvun nousukauden nuoret, jotka tottuivat varhaislapsuudessa yltäkylläisyyteen eivät tänään näe samanlaisia prospektuksia tulevaisuudelle kuin vanhempansa. Samaa miettii lainahakemuksen käsittelijä pankissa. Toisaalta työväenlähijöiden skene viehättää. Etniset kaupat, kulmakuppilat ja kaupunginosan pahan pojan maine lienevät romantisoivia tekijöitä asuinpaikan valinnassa. Oli syy mikä tahansa lopputulos on sama: asuntojen hinnat nousevat. Kalliossa ja Kalamajassa asuntojen hinnat ovat moninkertaistuneet sitten kaksituhattaluvun alun. Omistavalle työläiselle sinänsä hyvä uutinen voi olla huono uutinen vuokralla eläjälle. Nouseva vuokra ja keskiluokkaistuvat palvelut sysäävät lähiöiden natiivin kauemmaksi keskustasta.

Keskiluokkaistuminen on yleismaailmallinen ilmiö Tallinnan Kalamajasta Berliinin Kreuzbergiin.
Trendsetter hipsteriin vetoaa eurooppalaisen elämisen kosmopoliittinen luonne Kallion lähiössä. Tarvitaan vain ne mukavuudet. Rikkaitten seura ällöttää, mutta köyhän kanssa kapakkassa ei oikein sielläkään tulla juttuun. Örveltävälle kortiston turjakkeelle ei riitä sympatiaa. Hurstin jonoa ohittaessa on paras pitää katse tiukasti puhelimen näytössä. Lähiön keskiluokkaistuminen antaa monesti ensialkuun valheellisen kuvan väestön erottelun tilasta. Näyttää, että väestö elää lomittain, vaikka tosiasiassa köyhät pakkaavat laukkujaan. „La Ramblasta“ tulee, kuten Barcelonalaisesta kaimastaan, turistirysä. Tarton boheemin Karlovan alueen puukorttelin trendikahvilan seinägrafiitti julistaa „Karlova tõuseb“ (suom. Karlova nousee). Grafiitissa jäljitellään Iwo Jiman lipunnostoa Mount Suribachille. Julistuksessa on ironiaa. Se antaa kuvan sodanjulistuksesta natiiveja kohtaan, jotka täytyy ajaa kortteleista ulos Karlovan nousun takaamiseksi.

Alueiden keskiluokkaistuminen lienee jokseenkin väistämätöntä. Jokaisella on oikeus omistaa ja vapaassa markkinataloudessa raha ratkaisee. Kysynnän ja tarjonnan laki määrittelee hinnan. Tulos tai ulos. Motiiveja sen sijaan kannattaisi jokaisen pohtia. Tapahtuuko muutto lähiöön talouden sanelemasta pakosta vai identiteettiä etsiessä? Jos muutto on pakon edessä annos nöyryyttä natiiveja kohtaan lienee paikallaan. Jos taas identiteetin tahtoo löytää ja integroitua vaatii se kulttuurivaihtoa puolin toisin. Jos sinä et halua spurgujengiä torin nurkalle voi olla, että jengi ei tahdo sinuakaan sinne hintoja nostamaan. Kanssaeläminen lähiössä on kuin parisuhteessa. Toista ei saisi yrittää muuttaa kaltaisekseen. Eurooppalaisia arvoja ja ihanteita on hienoa elää, mutta olisi syytä muistaa, että myös solidaarisuus kuuluu niihin arvoihin.

Kallion gubbet on jo haudattu ja käsityöläiset ovat korvanneet Karjalan. Vakaat vanhat väinämöiset tuskin palaavat sinne vanhaa stadia runoilemaan ja Dumarille alkaa tulla ikää. Vaakakupissa on pala kulttuurihistoriaa ja kenties kielemme valovoimaisempia letkautuksia. Identiteetistä ammentaessa täytyy sen liekille antaa tilaa hengittää.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

                                            

Vinkkejä päivään: kuinka minimoida aivotoiminta ja keskittyä tehokkuuteen.

Korvissa suhisee ja aivot lyövät tyhjää. Ahdistuneisuuden tunne valtaa mielen: jotain pitäisi tehdä, leffa pitäisi valita, podcasti kuunnella ja jotain ostaa kaupasta. Mutta en keksi mitä. Luovuuden pursketta ei tahdo löytyä. Voisiko joku vain sanoa mitä pitäisi tehdä, katsoa, kuunnella tai syödä?

Prosessi tarkoittaa erinäisten suoritettavien toimenpiteiden sarjaa, jonka tulisi tuottaa ennalta määritelty lopputulos. Prosessisuunnittelussa toimenpiteet suunnitellaan mahdollisimman saumattomaksi, jolloin siirtymä vaiheesta toiseen on helppoa. Usein tuntuu, että jos asioita joutuu käynnistämään nollasta ja miettimään on se paljon kuluttavampaa aivoille kuin vain prosessin seuraaminen. Tästä syystä usein työpaikalla prosessit on tarkkaan suuniteltu ajan säästämiseksi. 

Aivotoiminnan ja ajan säästämiseksi myös vapaa-aika kannattaa suunnitella ja laittaa prosessikaavioon. Monet ovatkin tehneet mm. exceleitä illallismenuista, kuntosalitreeneistä ja seksille varatusta ajasta. Alla muutamia puolihalvaantuneita vinkkejä päivään miten ajattelun roolia päiväprosesseissa – töissä ja vapaa-ajalla – voi minimoida ja heittäytyä prosessin vietäväksi!

Eräs tuttava kertoi lataavansa kahvinkeittimen jo illalla. Aamuprosessien sujuvuus ei häiriinny, kun tarvitsee vain painaa nappia. Aamukäsin annosteltujen kahvinpurujen siivoaminen pöydältä nääs vituttaa. Kahavi on parahiksi valmis samalla kun hammasharja urahtaa toistamiseen merkiksi prosessin päättymisestä.

Työmatkalla on hyvä prosessoida sähköpostit läpi, niin on pajalle tullessa kartalla päivän epistolasta ja pääsee hyppäämään suoraan sorvin ääreen. Tykkään rauhoittua ja juoda toisen kupin kahvia rauhassa oman koneen ääressä sähköposteja prosessoidessa. Vessatauolle siityessä prosessoin somestreamin. Prosessoin lounaan yleensä seisten samalla kun siivoan omat jälkeni. Syönnin päälle olo on vetelä ja päätän prosessoida uutiset.

Töiden päälle maistuu treeni. Aikaa säästääkseni lähden töistä vähän aiemmin ja prosessoin viimeiset postit matkalla salille. Kun viimeinen posti singahtaa eetteriin on aika vaihtaa vapaalle ja prosessoida päivän aikana kertynyt some-backlogi. Sometus onnistuu kuntopyörässä alkulämpöjä hakiessa. Tänään on voimaharjoitus. Liikkeiden välille on hyvä jättää kolmen minuutin tauko palautumiseen. 5x5-harjoituksen lomassa jaa 5x3min jakaa erilaisille pienille prosessin pätkille. Viesti äitille, osakekurssien tarkastus, pöytävaraus, kauppalista, Wilma-viesti.

Tehokkuus syistä prosessi kotiin tullessa on hiottu tappiinsa: eteisessä kenkiä riisuessa voi näppäillä puhelimesta ”Koti relax” -listan soimaan bluetooth-kaiuttimeen. Illan leffa kannattaa laittaa latautumaan jo ennen kuin alkaa kauppakasseja purkamaan. Suihkussa käydessä mikro lämmittää illallisen (á 3min). Syöminen on syytä hoitaa sohvalla ja suoraan pakasterasiasta, niin ei tule tiskiä ja liukuma työajalta vapaalle ja ruudun ääreen käy saumattomasti.

Nukkumaanmeno vaatii omat prosessinsa: rasvaan ronkat, harjaan hampaat ja lataan kahvinpurut kuivumaan keittimeen samalla kun aloitan podcastin kuuntelemisen. Tarkastan vielä seksi-excelistä ettei tänään ole romantiikaa kumppanin kanssa. Miellyttävän äänen kuunteleminen korvanapeista auttaa siirtymään saumattomasti valveillaolosta unten maille.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunutkokki

kuva: zazzle.com

Ajan paradoksi - Tein itse ja säästin aikaa

Ajasta puhutaan paljon – etenkin sen puutteesta. Aika on kallista, aikaa ei ole tarpeeksi, työ täytyy tehdä ainoastaan riittävän hyvin. Silloin aikaa jää muihin tehtäviin. Kansainvälisessä firmassa johtajatasolla työskentelevä tuttavani ottaa taksin kotiin töistä säästääkseen vapaa-aikaa. Tallinnassa julkinen liikenne on ilmaista. Hän siis maksaa ajasta. Nimituttu ylipainoinen lakimies kertoi laskuttavansa 150 euroa tunnilta. Kunpa vain olisi aikaa huolehtia itsestään. Ymmärrän. Kuntosalijäsenyys maksaa 30 euroa kuussa ja kuntosaliprosessi ottaa pari tuntia. Pari kertaa viikossa treenaaminen maksaa näin ollen 30 euroa ja kuusitoista tuntia, eli 2400 euroa, kuussa. Vain hullu treenaisi, kun töitäkin voi tehdä. Vapaa-aika on liian kallista.

Mihin aika katoaa?

Luin joululomalla joutessani Gandhia. Hind Swaraj („Vapaudesta“ 1909) naulaa tauluun Gandhin tyytymättömyyden maailman menoon. Gandhi opiskeli (lakia) ja varttui pitkän aikaa Lontoossa. Gandhi kritisoi junia, jotka vievät ihmistä 400 mailia päivässä, ruokaa tuodaan eteen monta kertaa päivässä ja kiireltä sitä ei ehditä pureskella. Erityisesti Gandhi vihasi koneita hevoskärrystä höyrykoneeseen. Vaikkei Gandhi tunnistautunut sosialistiksi koneiden hän arveli turmelevan ihmisten tuottavuuden. Tuottavuus keskittyy määrään, ei laatuun. Ja määrä on loputon. Vaikka koneen piti helpottaa ihmisen elämää kävikin toisin. Sähkölamppu mahdollisti töiden tekemisen 24/7. Höyrykone jaksaa, kun vain joku jaksaa mättää hiiltä uuniin. Koneet mahdollistivat kiireen. Aika on muuttunut paradoksaaliseksi. Vapaalle vaihtamiseen ei jää aikaa, kun työtä on näennäisen loputtomasti.

Voiko aikaa saada maksutta?

Mitä jos jättäisi yhden kuukauden työt tekemättä? Virossa duunari tienaa noin tuhat euroa kuussa. Kaksitoistatuhatta vuodessa. Lapaan jäisi siis tonni vähemmän vuodessa. Nyt kun aikaa on kuukausi vuodessa enemmän, eli 720 tuntia, ehtisin mainiosti töihin kävellen tai pyörällä. Auton voisi myydä pois eikä taksiakaan tarvitse. Varovaisten arvioideni mukaan auton ylläpito maksaa keskimäärin noin tonnin vuodessa. Tonnin säästöllä voisin jäädä toiseksi kuukaudeksi pois töistä. Säästetyllä ajalla voisin suunnitella kesälomareissun julkisia hyödyntäen. Tai kimppakyydillä, kun ei ole kiire. Lentääkään ei tarvitse, kun aikaa on enemmän. Aikaa jää luonnossa liikkumiseen ja sielun hoitoon. Säästetyillä lentolipuilla (pari-kolme kertaa vuodessa=tonni) voisin jäädä kuukaudeksi pois töistä. Aikaa jää enemmän huolehtia terveydestä. Ruokalasku pienenee, kun valmistan itse oman ruokani – nyt kun aikaa on paljon. Varovaisten arvioideni mukaan vuositasolla säästäisin tonnin. Voisin vähentää työntekoa kuukauden. Hyvä ruoka, parempi mieli sanotaan. Myös ruumis voi paremmin. Terapia- ja lääkärimaksuissa säästyi tonni. Nyt kun aikaa on runsaasti tarjolla jää kalenteriin tyhjää myös kavereille, lapsille, isovanhemmille ja kunnan kirjastolle. Ei tarvitse tyytä näkemään kavereita lounaalla, viemään lapsia eri aktiviteetteihin tai ostaa ruuhka-ajan lippuja vanhempien ja isovanhempien luona käymiseen tai ostaa vapaa-ajan vietettä. Säästyipä vuodessa tonni. Voisin vähentää kuukauden verran työntekoa. Nyt kun aikaa on mitä runsain mitoin ehdin suunnitella hankintoja enemmän. Ei ole pakko ostaa silloin kun aikaa sattuu olemaan. 600 euron talvitakki löytyi käytettynä kuudellakympillä ja uudet vapaa-ajan jalkineet sisäänajettuna parilla kympillä. Säästyipä tonni. Ja niin edespäin....

Post-COVID

Puhutaan osa-aikatyöstä. Post-corona maailmassa se varmaan koskee aika montaa. Tulevaisuus ei kuitenkaan näytä niin synkältä. Kysymys lienee se voinko ensimmäisen tonnin säästöön tarvittavat toimenpiteet löytää omasta arjesta ja osaanko panna vapaa-ajan poikimaan tuottoa. Ehkä osa-aikatyöläiset, vapaaherrat (Gandhi: swadeshi),  ovatkin voittajia. Säästövinkkejä kaipaavalle suosittelen Gandhia. Sen löytää ilmaisiksi kunnan kirjastosta tai huokeaan 39 sentin hintaan Play kaupasta.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunutkokki

Istockphoto