YLE uutisoi 6.6. mahdollisista yhteyksistä suomalaisbrändien ja kiinalaisten väitettyjen pakkotyöleirien välillä. YLEn mukaan muun muassa Euroopan suurimman päivittäistavaraketjun Lidl kertoo avoimesti teettävänsä tuotteita Xinjiangissa, joita sitten some-vaikuttajat kilvoin kehuvat.
„Lidlin halvoista lenkkareista, sandaaleista, uimapuvuista ja kashmirneuleista on tullut sosiaalisen median vaikuttajien hehkuttamia hittituotteita.“ YLE, 6.6.2021.
 |
| Kuva: JBH Digital |
Mitä bloggaaminen
on tänä päivänä?
Kun joskus
käpysotien aikaan avasin omaa blogiani mietin objektiivisuutta. Kuulin
bloggaajakolleegoilta tuottajien järjestämistä tilaisuuksista, missä pääsi „ilmaisiksi“
maistelemaan herkkuja ja „palkaksi“ sai muovikassillisen tuotteita. Muistan
yhden kolleegani houkutelleen erään firman uuden tuotteen laukaisutilaisuuteen,
mistä korvaus maksettiin mm. (kirjaimellisesti) leipänä, öljyinä,
aurinkokuivattuina tomaatteina, ynnä muina deli-herkkuina. Sanoin etten ollut
kiinnostunut enkä edes käytä kyseisiä tuotteita. „Mutta ne ovat ilmaisia!“ oli
kolleegani riemastunut vastaus. Olen antanut itseni ymmärtää, että sama vaatebisneksessä
pääasiallisena driverina monelle bloggarille/some-vaikuttajalle on mahdollisuus
päästä käsiksi luksukseen, mihin omat rahat eivät muuten riittäisi. Sama lienee
palkkatyöläisen motivaation taustalla. Ero kuitenkin lienee siinä, että
empiiristen havaintojeni mukaan moni some-vaikuttaja hyppää mukaan bisnekseen
kuin bisnekseen vain koska voi ja sen on „ilmaista“. Siinä on jotain
jamesbondimaista kun vain voi ja kruunu hoitaa laskun.
Paljonko maksaa
objektiivisuuteni?
Hintaa on hyvä
miettiä viimeistään nyt kun some-vaikuttaja nyt kiiruhtaa poistamaan omia postauksiaan
pakkotyöbikineissä tai orjankarvakashmirissa YLEn jutun luettuaan. Toisaalta,
miten minä olisin voinut tietää, jos ei firmakaan tiennyt? Lidl kyllä tiesi.
Tulinko kysyneeksi kun uudet ilmaiset lenkkarit silmissä kiiluen sovin
yhteisyöstä? Entä kun menin „testaamaan“ ravintolaa, kysyinkö paljonko
illallinen maksaa vai oletanko, että „yhteistyö“ kattaa laskun? Mitä yhteistyö
edes tarkoittaa? Minä saan sian säkissä ja ravintola mairittelevan jutun? Mitä
jos ruoka oli oikeasti pahaa ja kokemus pettymys? Pitääkö silti kirjoittaa
mairitteleva juttu? Parempi olisi. Muuten kaikkien imago kärsii ja yhteistyökeikkoja
on vaikeampi saada tulevaisuudessa. Sitä paitsi, olihan se sentään „ilmaista“.
Paljonko maksaa oma objektiivisuuteni? Enemmän kuin prisman kassi firman
valittuja paloja.
Missä on
sosiaalisen median vaikuttajien ja bloggaajan vastuu?
Pankeilta
vaaditaan asiakkaiden tunnistamista. Nyttemmin näyttää sille, että samaa
oletetaan myös kaupanalalta. Miten pitkälle syvään päähän some-vaikuttajan
tarvitsee mennä? Kun maailman kaikki tieto kulkee kollektiivisesti ihmisten
taskupäätteissä lienee kohtuullista olettaa edes jonkinasteista perehtyneisyyttä
yhteistyökumppaniin. Ehkä kuitenkin perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: tuliko
asia edes mieleen? Prostituutioksi sanotaan jonkin asian tekemistä, mikä on omien
kykyjen alapuolella vastineeksi korvauksesta. Jos siis some-vaikuttaja alittaa
riman, eikä edes yritä selvittää taustoja voi vaikuttajaa kuvata prostituoiduksi.
Vastuu on siis kaikilla, toisilla kuitenkin enemmän. Kysymys on enemmän siitä
kuinka paljon itseään voi kusettaa.
Miksi olen
vähentänyt bloggaamista?
Takana ovat ne ajat kun kriitikoita on palkattu kk-palkalla tekemään objektiivisia havaintoja ympäriltään. Kaiholla muistelen Marko Ahosen leffa-arvosteluja Keskisuomalaisessa joskus aikanaan, missä surkea leffa sai tuta. Bloggaaminen ja some-vaikuttaminen palvelee ihmisen tarvetta saada hyväksyntä suunnitelmilleen tehdä hankintoja. Harva haluaa kuulla huonoa palautetta omasta ajatuksestaan syödä tänään Rossossa. Toisaalta, tutkimustyö on toisinaan raskasta ja kaikesta painetusta jää jälki.
