Hesarin jutussa 21.02. pohdittiin vapaa-ajankäytön pulmallisuutta perheissä. Usein viimeistään lasten ilmaantuminen ruokakuntaan vaikuttaa aiheuttavan 24-tunnin syklin riittämättömyyden tunnetta. Itselläni ei ole vekaroita housun lahkeessa kärttämässä huomiota, mutta olen siitä huolimatta pannut merkille ajankäyttöön liittyviä ongelmia.
Kun yksin jo työ, lapsista puhumattakaan,
kuormittaa aikataulua niin paljon, että vapaa-aikaa joutuu optimoimaan ja arjen
askareita priorisoimaan, tulee helposti astuneeksi kulutusmuottiin.
Palvelun tarjoajat ovat tästä sangen tietoisia
ja katukuvassa se näkyy mainoksina kuten ”olet ansainnut tämän ja tämän”, tai ”osta
itsellesi hetki aikaa”. Oma-aika on ihmisen kulta. On ironista, että taistelemme
valmiissa maailmassa oman olemassaolomme oikeutuksesta.
Muistini mukaan raapustelin tästä joskus
aiemmin. Tuolloin tausta-ajatuksena oli mitä viivan alle jää kuun lopussa, jos
pitkiä työpäiviä ja palkkanauhaa täytyy kompensoida taksimatkoilla, auton omistuksella
tai illallisella leffaa katsoessa.
Kutsuisin tällaista ajankäytön optimointia,
jossa täytyy kuluttaa säästääkseen aikaa tienatakseen, ”vapaa-ajaksi steroideilla”.
Esimerkiksi näin: Teen pitkän työpäivän, koska
haluan ylityötuntien näkyvän palkkanauhassa. Siksi minulla on kiire katsomaan
illaksi sovittua elokuvateatterinäytöstä. Otan taksin, vaikka julkinen olisi
ilmaista Tallinnassa. Koska leffa kestää (nykyään) aina yli kaksi tuntia,
ostamme puolisoni kanssa pizzat teatteriin ja pari kaljaa kyytipojaksi. Ja
boom, sain kolmeen tuntiin mahdutettua leffan, illallisen, laatuaikaa partnerin
kanssa, kaljalla käynnin ja, mikä tärkeintä, ansaitsin sosiaalista krediittiä
hyvänä kuluttajana. Toisaalta, vapaa-aikani steroideilla söi kahden ylityötunnin palkan.
Vaihtoehtoisesti olisin voinut lähteä töistä aiemmin ja keskittyä olemaan läsnä yhdessä asiassa kunnolla.
Ehkä kysyt mitä ihmeen sosiaalista krediittiä?
Hesarin jutussa viitatussa tutkimuksessa ”osaa
vastaajista turhauttivat puolison jatkuvat kodin ulkopuoliset menot. Toiset
taas kokivat ongelmia siitä, että puoliso jumitti kotona eikä näyttänyt
tarvitsevan omaa aikaa.”
Kirjan lukeminen kotona ei ole sama kuin
leffateatterissa käyminen. Outoa, mutta ehkä taustalla on ansaittujen resurssien
käyttämättömyys. Miksi olet raatanut töissä, jos et edes käytä rahoja?
Joku joskus jossain reilu vuosi sitten
kirjoitti, että ihmiset ovat valmiita valehtelemaan viikonlopun urotöistään
maanantaisin työpaikalla, mikäli eivät uskoneet oman ajankäytön olleen yhteisön
hyväksymää. Sittemmin olen törmännyt samaan väitteeseen useammin. Olen
taipuvainen uskomaan, että etsimme jonkinlaista kulutusmuottia, johon
sujahtaa.
Kulutusmuotilla tarkoitan jotain ylhäältä
annettua ja yhteisöllisesti hyväksyttyä tapaa viettää vapaa-aikaa.
Individualistinen vapaa markkinatalous on siinä mielessä erikoista
individualismia, että se paikoin korostaa riippuvuutta toisista. Minun ei ole
viisasta käyttää aikaani tapettien vaihtamiseen kotona, koska saan ajastani
paremman korvauksen työpaikalla. Sitten käytän tuota korvausta tapettimiehen
palkkaamiseen. Samanlailla minun ei ole tehokasta pohtia miten olisi viisainta
käyttää oma vapaa-aikani, vaan on parempi astua yhteen valmiiksi räätälöidyistä
ja yhteisöllisesti hyväksytyistä muoteista. Näitä brändejä ovat esimerkiksi ”leffailta”,
”treenipäivä”, ”netflix&chill”, ”kynsihuolto” ja ”pleikkailta”.
Psykoterapeutti Suvi Laru muistuttaa, ettei oman
ajan aina tarvitse merkitä kodin ulkopuolista harrastusta. Varovaisesti Larua
tulkiten tämä voinee tarkoittaa esimerkiksi kirjastosta lainatun romaanin
lukemista kotisohvalla ILMAN punaviiniä, kynttilöitä, juustotarjotinta,
rypäleitä jms. ”lukuilta” -brändiä rakentavaa rekvisiittaa.
Kuitenkin sosiaalista krediittiä vasten
vaikuttaa, että mikäli emme onnistuneet käyttämään vapaa-aikaa yhteisöllisesti
hyväksytyllä tavalla seuraa siitä jonkinasteinen moraalinen krapula. ”Morkkis”
usein liitetään kännitörttöilyihin ja häiriökäyttäytymisestä seuranneeseen olotilaan.
Sama mekanismi vaikuttaa ilmeisesti kuitenkin yhteisölliseen ”häiriökäyttäytymiseen”,
miksi tulkitaan aikaresurssien huono allokointi.
Laru rohkaisee pohtimaan missä minuus asuu.
Minuus saa vahvistusta niistä asioista, joista ihminen nauttii vapaa-ajallaan
tai tehdessään mielekästä työtä.
Asetelma on hiukan ongelmallinen. Morkkis voi
seurata, mikäli ei koe käyttäneensä vapaa-aikaresurssia yhteisöllisesti
hyväksytyllä tavalla, mutta toisaalta minuus saattaa hukkua koneeseen.
Tähän dilemmaan ei liene yleismaailmallista
ratkaisua, koska jokainen reagoi yhteisön paineeseen eri lailla. Toisaalta,
avuksi voi olla ymmärrys ongelman olemassaolosta. Ehkä asiaa voi lähestyä
maanantaiaamun kahvipöydässä jotenkin näin:
”Mitä teit viikonloppuna?”
”Sijoitin minääni.”
Kiitos, anteeksi ja näkemiin!
- Puolihalvaantunut kokki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti