Kuten Pulitzer-palkittu Thomas Friedman jo viime vuosituhannen lopussa totesi, globaalienmarkkinoiden tasolla homma on ollut niin pitkään retuperällä, että kontrolli sekä halu konkreettisiin toimiin on kadotettu jo aikaa sitten.
Yksilötasolla kuluttamisen vähentäminen
tuntuisi kuitenkin tarkoittavan yksinkertaisuudessaan sitä, että rahan
käyttämisen sijaan rahaa jäisi säästöön. Ei tuntuisi kovin vaikealle.
Miksi siis oikeiden ostopäätösten tekeminen on niin hemmetin vaikeaa?
Ehdotan tässä tekstissä, että taustalla on opitut
yhteiskunnalliset palkitsemismekanismit. Jos ennen ostettiin tarpeeseen, nyt ostetaan ostamisen
ilosta. Lisäksi vaikuttaa, että kulutushyödykkeiden käyttöaste on madaltunut ja
nautinto siirtynyt sosiaalisen krediitin ansaitsemiseen. Toisin sanoen, ostan
kahvimyllyn, espressokeittimen ja ihania Arabica-kahvipapuja. Nyt kun romut on pöydälle
kannettuna ja kuvat otettuna lähden kahvilaan kahville.
Ei kai nyt sentään?
Väitän, että kyllä. Palkinnon - sosiaalista
krediittiä - saa siitä, kun ostaa romut ja räpsii kuvat. Itse kahvin
lillittämisestä sitä ei heru. Hiljentyessä kahvikupin kuvaustuokioon trendikahvilassa
krediittiä on taas tarjolla. Kuluttaja gravitoi kohden mahdollisuutta saada
tunnustusta teolleen. Kahvikuppi on nautittu hieman ennen kuin sen reuna
koskettaa huulia.
Oma puolihalvaantunut elämäntyylini on kuin
varkain muuttunut vihreämmäksi kuluneiden vuosien aikana. Ei siksi, että olisin
muuttunut ilmastotietoisemmaksi per se, vaan varojen priorisoinnin vuoksi.
Keisarin uudet Bangladeshissa tuotetut kledjut jäävät kauppaan, kun kirpparilta
saa Valtion nahkatehtaan tuottaman ja isältä pojan ituhippikaverille kestävän
nahkarotsin markalla. Telkkarin käyttöastetta en ole ehtinyt priorisoimaan vuosiin
niin korkealle, että olisin investoinut. Taitan kaksi arkkia vessapaperia kolmeen
kertaan.
Tällaisilla pienillä vähävaraisuuden aiheuttamilla
lihassupistuksilla voisi kelvollisesti hurskastella kylillä: „Minä poika se
mietin näitä juttuja.“ Ikävä kyllä, en koe, että tästä irtoaa paljoa
sosiaalista krediittiä. Ilman älypuhelinta olen huono kuluttaja, jota maan
talous ei kiinnosta ja jota kukaan ei peukuta. Samoin olen ihan out, koska
en seuraa mitä sinulle kuuluu Tiktokissa. Jos kaikki eläisivät kuten rahikainen
markkinatalous suistuisi kaaokseen. Ostan kuitenkin samppanjaa ja matkustan.
Minulla kun on aikaa ja samppanja maistuu niin vietävän hyvälle.
Markkinatalous on siitä vekkuli, että sen pyörittäminen vaatii jatkuvaa kuluttamista. Enemmän ja halvemmalla. Jotta homma toimii, tulee vielä soiva, mutta vanha peli heittää pois ja ostaa tilalle uusi. Tällainen mielipuolinen toiminta vaatii jonkinlaista kannustinta myyjän puolelta. Kuten tarkkanäköinen kuluttaja on huomannut, meille myydään asioita ajatuksella, että olemme ne jotenkin ansainneet. Lienee siis oikeutettua kuluttaa palkka mahdollisuuksien mukaan, koska se on ansaittu. Minä en ole kyllä ansainnut yhtään mitään. Siispä olen köyhä.
Köyhyyttä ei kuitenkaan kannattaisi rinnastaa
mielenköyhyyteen, mitä varovaisten arvioideni mukaan kuluttaminen silkan
kuluttamisen sijaan on. Välillä tosin mietityttää onko meillä tarjotun ajan puitteissa
muita keinoja palkita itseämme kuin kuluttamalla mielenköyhästi?
Jos ilmastokriisin tiedostaminen ajaa kohden
vastuullista kuluttamista, talouden kehittyminen vaatii silkkaa kuluttamista.
Tulevassa Kiovan jälleenrakennuksessa olisi varmasti käyttöä rasvatulle
markkinataloudelle. Yksilötasolla valinnan teko on sekin raskasta. Lojaalius
kuluttamiselle palkitsee metsästäjä-keräilijävaistoa, kun ilmastoteko tarjoaa
lähinnä lämmintä kättä.
Korjausliike kohden vastuullisuutta vaatinee ensimmäisen
(1) kohdan, ideologian ja perusarvojen, muutosta. Kenties voitaisiin luoda
jonkinlainen tylytyskulttuuri (shaming?) kuluttamiselle. Isoäidilläni oli
tapana viiniä kaadettaessa tylyttää asettamalla kämmen lasin päälle ja todeta kuuluvaan
ääneen „ei pilata hyvää ruokaa alkoholilla“. Samaan tapaan voisi kaverin
vedellä lotratessa läimäyttää hanan kiinni ja todeta „ei pilata hyvää
planeettaa vettä lutraamalla“. Empiiristen tutkimusteni valossa epäilen kuitenkin,
että lopputuloksena olisi kipakka konfrontaatio ja mielipiteiden
polarisoituminen. Ihminen on sinnikäs tekemään vastarintaa ennen kuin on valmis
alistumaan uuteen ideologiaan, perusarvoihin tai maailmankuvaan, kuten Ukrainassa
on viime aikoina nähty.
Sodan melskeissä on historian juoksussa tapahtunut
kauheuksien lisäksi usein myös innovaatioita. Kuten päättäjät ovat saaneet
huomata, sota on aiheuttanut ennennäkemättömän määrän solidaarisuutta sodan
uhreja kohtaan. Puhallan aika kovin tähän toivon kipinään, mutta kenties Lännessä
täysimittainen sota on laukaissut jonkinlaisen reality checkin kuluttajien
keskuudessa. Mikä lopulta on olemassaolollemme tärkeää?
Annettujen lahjoitusten valossa vaikuttaisi
sille, että osa kuluttajista on keksinyt ansaitsevansa ansaitulla palkalle
sosiaalista krediittiä aivan uudella tavalla. Tällainen innovointi kenties herättää
hyvänmielen lisäksi ajatuksia siitä miten muutoin omaa toimintaa voisi muuttaa
silkasta kuluttamisesta kestävään yhteiskunnan ja Minän kehitykseen. Se vaatii
kuitenkin yhteiskunnallista hyväksyntää mielen rikastuttamiselle. Deeppejä
pohdintoja on voitava käydä.
Jos tallainen ideologinen muutos onnistuu saavuttamaan
kriittisen massan, on Ison rahan seurattava perässä ja mietittävä keinoja mielen
rikkauden vaalimiseksi mielenköyhän kuluttamisen sijaan. Se jos mikä vaatisi
(2) sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten järjestelmien uusiksi panemista.
Yllyke järjestelmien muuttamiseen täytyy kuitenkin tulla alhaalta. Kuten Ukrainassa
on tapana sanoa: „tämä on meidän maa, meidän tulee siis sen puolesta taistella“.
Kiitos, anteeksi ja näkemiin!
- Puolihalvaantunut kokki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti