Ilmastoraportti hyydyttää hymyn - piileekö sodassa mahdollisuus muutokseen?

The Intergovernmental Panel on Climat Change täräytti taipaleelle raportin ilmastonmuutoksesta. Raportista selviää, että vaikkaUkrainan sota ei eskaloituisi ydintalveksi, voi nauru muuttua katkonaiseksi, mikäli yhteiskunnan ja yksilöntasolla ei tehdä vaadittavia muutoksia. Näitä ovat vaatimattomasti (1) uudenlaisten perusarvojen, maailmankuvan ja ideologioiden omaksuminen, sekä (2) sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten järjestelmien uusiksi paneminen.

Ilmastomaallikolle tämä tarkoittaa kiteytetysti kahta asiaa: (1) kuluttamista täytyy vähentää ja (2) talouden rattaiden rouskeen ylläpidolle on löydyttävä kulutuksen sijaan jokin muu keino.

Kuten Pulitzer-palkittu Thomas Friedman jo viime vuosituhannen lopussa totesi, globaalienmarkkinoiden tasolla homma on ollut niin pitkään retuperällä, että kontrolli sekä halu konkreettisiin toimiin on kadotettu jo aikaa sitten.

Yksilötasolla kuluttamisen vähentäminen tuntuisi kuitenkin tarkoittavan yksinkertaisuudessaan sitä, että rahan käyttämisen sijaan rahaa jäisi säästöön. Ei tuntuisi kovin vaikealle.

Miksi siis oikeiden ostopäätösten tekeminen on niin hemmetin vaikeaa?

Ehdotan tässä tekstissä, että taustalla on opitut yhteiskunnalliset palkitsemismekanismit.  Jos ennen ostettiin tarpeeseen, nyt ostetaan ostamisen ilosta. Lisäksi vaikuttaa, että kulutushyödykkeiden käyttöaste on madaltunut ja nautinto siirtynyt sosiaalisen krediitin ansaitsemiseen. Toisin sanoen, ostan kahvimyllyn, espressokeittimen ja ihania Arabica-kahvipapuja. Nyt kun romut on pöydälle kannettuna ja kuvat otettuna lähden kahvilaan kahville.

Ei kai nyt sentään?

Väitän, että kyllä. Palkinnon - sosiaalista krediittiä - saa siitä, kun ostaa romut ja räpsii kuvat. Itse kahvin lillittämisestä sitä ei heru. Hiljentyessä kahvikupin kuvaustuokioon trendikahvilassa krediittiä on taas tarjolla. Kuluttaja gravitoi kohden mahdollisuutta saada tunnustusta teolleen. Kahvikuppi on nautittu hieman ennen kuin sen reuna koskettaa huulia.

Oma puolihalvaantunut elämäntyylini on kuin varkain muuttunut vihreämmäksi kuluneiden vuosien aikana. Ei siksi, että olisin muuttunut ilmastotietoisemmaksi per se, vaan varojen priorisoinnin vuoksi. Keisarin uudet Bangladeshissa tuotetut kledjut jäävät kauppaan, kun kirpparilta saa Valtion nahkatehtaan tuottaman ja isältä pojan ituhippikaverille kestävän nahkarotsin markalla. Telkkarin käyttöastetta en ole ehtinyt priorisoimaan vuosiin niin korkealle, että olisin investoinut. Taitan kaksi arkkia vessapaperia kolmeen kertaan.

Tällaisilla pienillä vähävaraisuuden aiheuttamilla lihassupistuksilla voisi kelvollisesti hurskastella kylillä: „Minä poika se mietin näitä juttuja.“ Ikävä kyllä, en koe, että tästä irtoaa paljoa sosiaalista krediittiä. Ilman älypuhelinta olen huono kuluttaja, jota maan talous ei kiinnosta ja jota kukaan ei peukuta. Samoin olen ihan out, koska en seuraa mitä sinulle kuuluu Tiktokissa. Jos kaikki eläisivät kuten rahikainen markkinatalous suistuisi kaaokseen. Ostan kuitenkin samppanjaa ja matkustan. Minulla kun on aikaa ja samppanja maistuu niin vietävän hyvälle.

Markkinatalous on siitä vekkuli, että sen pyörittäminen vaatii jatkuvaa kuluttamista. Enemmän ja halvemmalla. Jotta homma toimii, tulee vielä soiva, mutta vanha peli heittää pois ja ostaa tilalle uusi. Tällainen mielipuolinen toiminta vaatii jonkinlaista kannustinta myyjän puolelta. Kuten tarkkanäköinen kuluttaja on huomannut, meille myydään asioita ajatuksella, että olemme ne jotenkin ansainneet. Lienee siis oikeutettua kuluttaa palkka mahdollisuuksien mukaan, koska se on ansaittu. Minä en ole kyllä ansainnut yhtään mitään. Siispä olen köyhä.

Köyhyyttä ei kuitenkaan kannattaisi rinnastaa mielenköyhyyteen, mitä varovaisten arvioideni mukaan kuluttaminen silkan kuluttamisen sijaan on. Välillä tosin mietityttää onko meillä tarjotun ajan puitteissa muita keinoja palkita itseämme kuin kuluttamalla mielenköyhästi?

Jos ilmastokriisin tiedostaminen ajaa kohden vastuullista kuluttamista, talouden kehittyminen vaatii silkkaa kuluttamista. Tulevassa Kiovan jälleenrakennuksessa olisi varmasti käyttöä rasvatulle markkinataloudelle. Yksilötasolla valinnan teko on sekin raskasta. Lojaalius kuluttamiselle palkitsee metsästäjä-keräilijävaistoa, kun ilmastoteko tarjoaa lähinnä lämmintä kättä.

Korjausliike kohden vastuullisuutta vaatinee ensimmäisen (1) kohdan, ideologian ja perusarvojen, muutosta. Kenties voitaisiin luoda jonkinlainen tylytyskulttuuri (shaming?) kuluttamiselle. Isoäidilläni oli tapana viiniä kaadettaessa tylyttää asettamalla kämmen lasin päälle ja todeta kuuluvaan ääneen „ei pilata hyvää ruokaa alkoholilla“. Samaan tapaan voisi kaverin vedellä lotratessa läimäyttää hanan kiinni ja todeta „ei pilata hyvää planeettaa vettä lutraamalla“. Empiiristen tutkimusteni valossa epäilen kuitenkin, että lopputuloksena olisi kipakka konfrontaatio ja mielipiteiden polarisoituminen. Ihminen on sinnikäs tekemään vastarintaa ennen kuin on valmis alistumaan uuteen ideologiaan, perusarvoihin tai maailmankuvaan, kuten Ukrainassa on viime aikoina nähty.

Sodan melskeissä on historian juoksussa tapahtunut kauheuksien lisäksi usein myös innovaatioita. Kuten päättäjät ovat saaneet huomata, sota on aiheuttanut ennennäkemättömän määrän solidaarisuutta sodan uhreja kohtaan. Puhallan aika kovin tähän toivon kipinään, mutta kenties Lännessä täysimittainen sota on laukaissut jonkinlaisen reality checkin kuluttajien keskuudessa. Mikä lopulta on olemassaolollemme tärkeää?

Annettujen lahjoitusten valossa vaikuttaisi sille, että osa kuluttajista on keksinyt ansaitsevansa ansaitulla palkalle sosiaalista krediittiä aivan uudella tavalla. Tällainen innovointi kenties herättää hyvänmielen lisäksi ajatuksia siitä miten muutoin omaa toimintaa voisi muuttaa silkasta kuluttamisesta kestävään yhteiskunnan ja Minän kehitykseen. Se vaatii kuitenkin yhteiskunnallista hyväksyntää mielen rikastuttamiselle. Deeppejä pohdintoja on voitava käydä.

Jos tallainen ideologinen muutos onnistuu saavuttamaan kriittisen massan, on Ison rahan seurattava perässä ja mietittävä keinoja mielen rikkauden vaalimiseksi mielenköyhän kuluttamisen sijaan. Se jos mikä vaatisi (2) sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten järjestelmien uusiksi panemista. Yllyke järjestelmien muuttamiseen täytyy kuitenkin tulla alhaalta. Kuten Ukrainassa on tapana sanoa: „tämä on meidän maa, meidän tulee siis sen puolesta taistella“.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

 

Jos data on firmojen uusi kulta, niin aika on sitä ihmiselle.

Hesarin jutussa 21.02. pohdittiin vapaa-ajankäytön pulmallisuutta perheissä. Usein viimeistään lasten ilmaantuminen ruokakuntaan vaikuttaa aiheuttavan 24-tunnin syklin riittämättömyyden tunnetta. Itselläni ei ole vekaroita housun lahkeessa kärttämässä huomiota, mutta olen siitä huolimatta pannut merkille ajankäyttöön liittyviä ongelmia.

Kun yksin jo työ, lapsista puhumattakaan, kuormittaa aikataulua niin paljon, että vapaa-aikaa joutuu optimoimaan ja arjen askareita priorisoimaan, tulee helposti astuneeksi kulutusmuottiin.

Palvelun tarjoajat ovat tästä sangen tietoisia ja katukuvassa se näkyy mainoksina kuten ”olet ansainnut tämän ja tämän”, tai ”osta itsellesi hetki aikaa”. Oma-aika on ihmisen kulta. On ironista, että taistelemme valmiissa maailmassa oman olemassaolomme oikeutuksesta.

Muistini mukaan raapustelin tästä joskus aiemmin. Tuolloin tausta-ajatuksena oli mitä viivan alle jää kuun lopussa, jos pitkiä työpäiviä ja palkkanauhaa täytyy kompensoida taksimatkoilla, auton omistuksella tai illallisella leffaa katsoessa.

Kutsuisin tällaista ajankäytön optimointia, jossa täytyy kuluttaa säästääkseen aikaa tienatakseen, ”vapaa-ajaksi steroideilla”.

Esimerkiksi näin: Teen pitkän työpäivän, koska haluan ylityötuntien näkyvän palkkanauhassa. Siksi minulla on kiire katsomaan illaksi sovittua elokuvateatterinäytöstä. Otan taksin, vaikka julkinen olisi ilmaista Tallinnassa. Koska leffa kestää (nykyään) aina yli kaksi tuntia, ostamme puolisoni kanssa pizzat teatteriin ja pari kaljaa kyytipojaksi. Ja boom, sain kolmeen tuntiin mahdutettua leffan, illallisen, laatuaikaa partnerin kanssa, kaljalla käynnin ja, mikä tärkeintä, ansaitsin sosiaalista krediittiä hyvänä kuluttajana. Toisaalta, vapaa-aikani steroideilla söi kahden ylityötunnin palkan. Vaihtoehtoisesti olisin voinut lähteä töistä aiemmin ja keskittyä olemaan läsnä yhdessä asiassa kunnolla.

Ehkä kysyt mitä ihmeen sosiaalista krediittiä?

Hesarin jutussa viitatussa tutkimuksessa ”osaa vastaajista turhauttivat puolison jatkuvat kodin ulkopuoliset menot. Toiset taas kokivat ongelmia siitä, että puoliso jumitti kotona eikä näyttänyt tarvitsevan omaa aikaa.”

Kirjan lukeminen kotona ei ole sama kuin leffateatterissa käyminen. Outoa, mutta ehkä taustalla on ansaittujen resurssien käyttämättömyys. Miksi olet raatanut töissä, jos et edes käytä rahoja?

Joku joskus jossain reilu vuosi sitten kirjoitti, että ihmiset ovat valmiita valehtelemaan viikonlopun urotöistään maanantaisin työpaikalla, mikäli eivät uskoneet oman ajankäytön olleen yhteisön hyväksymää. Sittemmin olen törmännyt samaan väitteeseen useammin. Olen taipuvainen uskomaan, että etsimme jonkinlaista kulutusmuottia, johon sujahtaa.

Kulutusmuotilla tarkoitan jotain ylhäältä annettua ja yhteisöllisesti hyväksyttyä tapaa viettää vapaa-aikaa. Individualistinen vapaa markkinatalous on siinä mielessä erikoista individualismia, että se paikoin korostaa riippuvuutta toisista. Minun ei ole viisasta käyttää aikaani tapettien vaihtamiseen kotona, koska saan ajastani paremman korvauksen työpaikalla. Sitten käytän tuota korvausta tapettimiehen palkkaamiseen. Samanlailla minun ei ole tehokasta pohtia miten olisi viisainta käyttää oma vapaa-aikani, vaan on parempi astua yhteen valmiiksi räätälöidyistä ja yhteisöllisesti hyväksytyistä muoteista. Näitä brändejä ovat esimerkiksi ”leffailta”, ”treenipäivä”, ”netflix&chill”, ”kynsihuolto” ja ”pleikkailta”.

Psykoterapeutti Suvi Laru muistuttaa, ettei oman ajan aina tarvitse merkitä kodin ulkopuolista harrastusta. Varovaisesti Larua tulkiten tämä voinee tarkoittaa esimerkiksi kirjastosta lainatun romaanin lukemista kotisohvalla ILMAN punaviiniä, kynttilöitä, juustotarjotinta, rypäleitä jms. ”lukuilta” -brändiä rakentavaa rekvisiittaa.

Kuitenkin sosiaalista krediittiä vasten vaikuttaa, että mikäli emme onnistuneet käyttämään vapaa-aikaa yhteisöllisesti hyväksytyllä tavalla seuraa siitä jonkinasteinen moraalinen krapula. ”Morkkis” usein liitetään kännitörttöilyihin ja häiriökäyttäytymisestä seuranneeseen olotilaan. Sama mekanismi vaikuttaa ilmeisesti kuitenkin yhteisölliseen ”häiriökäyttäytymiseen”, miksi tulkitaan aikaresurssien huono allokointi.

Laru rohkaisee pohtimaan missä minuus asuu. Minuus saa vahvistusta niistä asioista, joista ihminen nauttii vapaa-ajallaan tai tehdessään mielekästä työtä.

Asetelma on hiukan ongelmallinen. Morkkis voi seurata, mikäli ei koe käyttäneensä vapaa-aikaresurssia yhteisöllisesti hyväksytyllä tavalla, mutta toisaalta minuus saattaa hukkua koneeseen.

Tähän dilemmaan ei liene yleismaailmallista ratkaisua, koska jokainen reagoi yhteisön paineeseen eri lailla. Toisaalta, avuksi voi olla ymmärrys ongelman olemassaolosta. Ehkä asiaa voi lähestyä maanantaiaamun kahvipöydässä jotenkin näin:

”Mitä teit viikonloppuna?”

”Sijoitin minääni.”

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Olet mitä syöt: Läskin laiha marketti poikii läskin laihoja kuluttajia

 YLE:llä oli juttua elämiskustannusten noususta Suomessa. Jutussa haastateltiin keittiön vuoropäällikköä, jolla on ollut vaikeuksia saada rahat riittämään ruokaan. Suomessa kolmannes hotelli- ja ravintola-alan työntekijöistä menee toisinaan vatsa kurnien nukkumaan. Otanta on silmiä avaava sillä ravintola-alalla, joitakin surullisia poikkeuksia lukuunottamatta, perusruoanlaitto ja raaka-aineiden hyödyntäminen on hanskassa. Argumentit uusavuttomuudesta ovat siis pääosin turhia.

Mikä siis mättää?

Sous chef Ikävalko arvioi Ylellä elinkustannusten kehitystä:

„ Elämisen kustannukset nousevat paljon nopeammin kuin matalapalkka-alojen palkat. Se näkyy työssäkäyvien kulutuksessa ja siinä, mitä kaupasta ostetaan.“

Asiasta kannattanee olla huolissaan, sillä ruokaturvattomuus (eli siis "köyhyys") on liitetty diabetekseen ja mielenterveysongelmiin. Kolmannes suomalaisista yli kolmekymppisistä miehistä on THL:n mukaan, ei ylipainoisia, vaan lihavia. Samalla diabetes rehottaa ja vuotavasta suolesta on tulossa ilmiö. Amerikkalainen ystäväni totesi jenkeissä olevan ihan normaalia, että kolmekymppisten small talk koskee reseptilääkkeitä, eikä säätä.

Oma innostukseni suomalaisen marketin tarjonnan syynäämiseen oli tuotepäälliköintikeskustelu, mistä sosiaalisessa mediassa mölistiin. Virossa kuulemma tuotteet mätänevät hyllyyn. Tietäjät tiesivät, että Virossa HEVI-osaston tuotteet pääsevät toisinaan pahaksi. Toiset osasivat kertoa, että taustalla on kakkosluokan tuotteet, mitä Viroon ostetaan. Skandinaaviassa marketin sisäänostajalla on kuuleman etuosto-oikeus, koska rikkailla pohjoismaalaisilla on enemmän potentiaalia maksaa paremmista tuotteista. Kuulostaa ihan järkevälle kysynnän ja tarjonnan lakeja mukailevalle systeemille.

Suomessa seikkaillessani pälyilin joutessani HEVI-tuotteiden hintalappuja. Väite korkeammasta kulutuspotentiaalista näytti pitävän paikkansa. HEVI on edelleen noin 100% kalliimpaa Suomessa kuin Virossa. Jäin kuitenkin arvuuttelemaan sisäänostajan motiiveja. Iso osa hyllytetyistä tuotteista oli raakoja. Ainoat kypsät tomaatit näyttivät lojuvan NAMS-tomaattilaatikossa (10e/kg). Virolainen puolisoni niin ikään närkästyi avomaakurkkujen puutteesta suomalaisessa marketissa. Tarjolla oli vain niitä vetisiä vihreitä dildoja. Näin keskitalvella tiettyjen tuotteiden saatavuus on tietysti tiukassa, mutta otin tässä tomaatin framille syystä. Varovaisten arvioideni mukaan keskivertosuomalaisen salaatti koostuu vuodenajasta riippumatta tomaatti, kurkku, jääsalaattiyhdistelmästä sekä niistä kahdesta kebab-annoksen päälle asetetuista turkinpippurista. Jäin miettimään onko sisäänostajan motiivina nimenomaan hyllyajan maksimointi?

Enemmän sesongissa olevien kellarijuuresten kokeilu ei juuri houkuttele, kun juurisellerin hinnalla ostaa paketin sika-nautaa. Prismassa valopilkkuna oli kuitenkin myyjän oivallus lohkaista juuriselleri valmiiksi neljään osaan ja paketoida segmentit erikseen edullisemmaksi vaihtoehdoksi. Mieleen tulee hiukan Viron niukoilta neuvostoajoilta kuulemani tarinat omenan lohkomisesta neljään osaan perheen kesken.

Toisen pettymyksen koimme leipäosastolla. Omat kriteerini leivän suhteen ovat kohtalaisen simppelit. Leivässä maku on tärkein. Sitä saa juuresta, rapesta kuoresta ja suolasta. Citymarketin puolen hehtaarin paistopisteeltä ei kuitenkaan löytynyt ainoatakaan kriteerit täyttävää leivän kannikkaa. Lähimmäksi oikeaa leipää päästiin Asikkalan leipomon rukiisella, mihin tosin tarvittiin halkomakirvestä avuksi. Lisäksi samaan hintaan olisi saanut puolikiloa sitä sika-nautaa.

Kaiken kaikkiaan marketti-excursiolla edulliseksi osoittautuivat maitotuotteiden lisäksi sokerista tehdyt asiat. Sipsi-karkki-limsaosasto tarjosi herkkuja hintaan mitä ei ole nähty edes Virossa. Valikoiman runsaudesta Suomessa ei säästellä. Jos lähikauppaan (usein Prisma/Shittymarket Kehä kolmosen ulkopuolella) lähtee maitoa ostamaan saa siinä samalla päivän kymmenentuhatta askelta täyteen. Suurin osa runsaasta valikoimasta on kuitenkin pohjimmiltaan sitä samaa tuotetta. Laskin joutessani Prisman hyllystä 27 erilaista kanasuikalemarinaadia, 20+ erilaista mixtuuraa siasta ja naudasta, 11 erilaista piimää ja sitten sitä ketsuppia! Tuote, joka koostuu siis lähinnä vedestä, sokerista, tomaatista ja etikasta, on poikinut ihailtavan määrän erilaisia mielikuvituksen tuotteita, joihin asiakas voi identifioitua.

Käyppä huviksesi laskemassa seuraavalla kauppareissulla oman kauppasi tilanne ja jätä kommentti. Paljastan oman löydökseni jutun lopussa.

Lopputuloksena on todettava, että hyvän valinnan tekeminen on Suomessa vaikeaa. Tämän on huomannut matalamman tulotason porukka, mutta ilmeisesti jollain tasolla kokenut myös paremman tilipussin posse. Sanotaan, että kolmekymppisenä sinulla on se kroppa, jonka sait synttärilahjaksi ja nelikymppisenä se minkä ansaitset. Nyt kun tuttavapiirini alkaa lähenemään neljänkympin rajapyykkiä alkaa esiin nousta, tulotasosta riippumatta, elintasosairauksia. Huono-osaiset pilaavaat terveytensä huonoilla valinnoilla, parempiosaisilla ei ole aikaa tai mahdollisuutta tehdä parempia valintoja. Väitän, että myös ne harvat, joilla olisi aikaa ja rahaa tehdä hyviä valintoja kärsivät markettien „läskin laiha“ syndroomasta. Runsas, mutta suppea valikoima ei yksinkertaisesti kannusta kokeilemaan. Samoja ruokia tehdään viikosta toiseen kanasta, jauhelihasta, tomaatista ja kurkusta. Aikoinaan Mongoliassa paikallinen ruokavalio oli samaa laatua suppea. Muistan mietiskelleeni, että hyvinhän nuo vanhat ukot vielä silläkin sapuskalla kiikkuvat hevosen selässä. Myöhemmin selvisi, että "vanhat" kurttunaamat olivat vasta viisikymppisiä.

Olenkin alkanut pohtimaan edellä mainittua tuotepäälliköintiä. Olisiko kuitenkin parempi siellä Suomessa siirtyä samaan hyllylle virolaisten kollegoiden kanssa? Huhuttu kakkoslaatu, mitä Viroon ostetaan, tarkoittaa kypsiä tomaatteja, päärynöitä ja esteettisesti rustiikkisen näköistä juuriselleriä. Lisäksi hintaa ruokakassille jää noin puolet suomalaisesta silläkin riskillä, että joskus laarissa voi olla huono tomaatti. Mene ja tiedä, mutta varmaa on se, että kuluttaja voi tähän ostopäätöksillään vaikuttaa. Ehkä oleellinen nosto tässä on se, että HYVÄNMAKUINEN ruoka saattaa hyvinkin olla halvempaa kuin pitkän hyllyiän safka.

Tästä löytyi hiukan maistiaisia Lidlistä. Kassan päähän oli asetettu „HEVI hävikki“ laatikoita. Kahdella eurolla sai kantaa kotiin kokonaisen parsakaalin, kukkakaalin, kaksi banaania, puntin tilliä, appelsiinin, sekä muutaman sipulin. Kaikilla tuotteilla oli hyllytavaraan verratessa esteettisiä puutteita, mutta ei mitään mikä olisi estänyt tätä puolihalvaantunuttta kokkia valmistamasta niistä maukasta kotiruokaa.*

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

-Puolihalvaantunut kokki

P.S. Ja sitä ketsuppia oli 32 eri laatua. Hulluutta.

*Laatikon tuotteet taittuivat myöhemmin esim. Parsakaalimuhennokseksi (tillillä!), gratinoiduksi kukkakaaliksi tai kukkis-couscousiksi (appelsiinilla!), banaaniletuiksi ja marinoiduksi sipuliksi tukemaan sitä iänikuista tomaatti-kurkku-saldea. Pehmeistä appelsiineista saa esimerkiksi herkullista kompottia ja kuoren voi raastaa banaanilettuihin tai parsakaalimuhennokseen. Kahdella eurolla.