sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Hienon ravintolan kynnys - Ja kuinka Huikkanen sen ylitti.


Kuluneella viikolla vietettiin Huikkasen hääpäivää. Itse iltatilaisuus ”nahkahääpäivä” saatiin vietettyä onneksi asiaankuuluvin menoin kotosalla. Pahin mahdollinen koitti seuraavana päivänä, kun aamukävelyn yhteydessä vaimo päätti yllättää miehensä lounaalla. Sanomattakin selvää, että hääpäivän päivänä lounaspaikan tuli olla fiini. Niinpä Huikkanen joutui hienoon ravintolaan.

Huikkanen oli suostunut pitkin hampain ajamaan taksilla ravintolalle. Vaimo kun oli halunnut laittaa korkokengät jalkaan. Hyvä puoli oli toisaalta se, että täyteen tällinkiin sonnustautuneelle Huikkaselle, joka hikoili helposti, ei ehtinyt tulla kävellessä kuuma. Ravintolan salissa auringonvalo suodattui värjättyjen ikkunoiden läpi. Kristallikruunut kimmelsivät ja liivipukuiset tarjoilijat kiillottivat baaritiskin takana viinilaseja sekä somistivat pöytiä kukilla. Huikkasta puistatti.
”Hyvää huomenta!”
”Huomenta, huomenta. Saakos teiltä jo lounasta?” Huikkanen tiedusteli.
”Saa toki. Istukaa minne haluatte. Terassilla varmaan taitaa olla aika viileä. Ja sitten jos saan ottaa takkinne.”
Palttoot riisuttiin ja ojennettiin hoville. Huikkanen taputteli taskunsa läpi. Sinne unohtuva vaihtoraha häviäsi varmasti piian liivin taskuun.

Pöydässä hovimestari ojensi lounasmenut ja tiedusteli juomapuolta:
”Tavallista, kuplia vai kenties mimosat?”
Huikkasen edellisenä iltana kiireellä hankkima krapula jyskytteli otsalohkoissa ja ryyppy olisi maistunut, mutta ei kai sentään ennen puolta päivää vaimokullan seurassa passannut alkaa tuliliemen kanssa hassaamaan? Siitä, mitä tuo jälkimmäinen ”mimosa” oli ei Huikkasella ollut aavistustakaan, ja jos joku oli varmaa, niin se, ettei hän aikonut nyt ruveta tyhmiä kyselemään. Oltiin sentään hienossa ravintolassa. Viereisen pöydän nuori snobipariskunta näytti vetelevän appelsiinimehua skumppalaseista. Huikkanen keksi pyytää samanlaiset, jottei antaisi vaikutelmaa maalaisuudestaan. Appelsiinimehua oli tullut juotua ennenkin aamiaisella, etenkin krapulassa. Piika nyökkäsi ja poistui.

Viereisen pöydän herrasväki oli noussut pöydästä ja näytti juttelevan niitä näitä kalliinnäköiseen mekkoon sonnustautuneen naisen kanssa, joka vaikutti olevan töissä ravintolassa. Huikkasen mielestä oli vaarallista avata suutaan enemmän kuin oli tarpeellista. Tällaisissa paikoissa saattoi helposti puhua ohi suunsa ja paljastaa kokemattomuutensa. Huikkanen ei halunnut paljastua ensikertalaiseksi hienossa ravintolassa ja päätti korjata ryhtiään ja napittaa takkinsa, joka oli tosin päässyt kutistumaan pari kokoa liian pieneksi.

Viereisen pöydän herra, tuo salonkikelpoinen paskianen, oli sonnustautunut farkkuihin sekä halpaan kauluspaitaan ja pelkkään liiviin. Huikkanen riemuitsi hiljaa mielessään havaitessaan, että kukkopojalta oli jäänyt paidan kaksi ylintä nappia auki. ”Varsinainen gigolo”, Huikkanen tuumi ja suoristi kiristävää solmiotaan. Hikeä pukkasi, koskapa vaimo oli tahtonut ikkunan ääreen ja aurinko nyt paistoi suoraan Huikkasen selkään. Taskuliina oli sekin nyt päällystakin taskussa. Mokoma kun ei ollut suostunut pysymään puvun takin rintataskussa. Takkia ei kehtaisi pyytää enää näytille ennen kotiin lähtöä. Piika tietysti kuvittelisi heidän suunnittelevan lähtöä nyt kun ruokalistan hinnat olivat selvinneet. Puvun takkiakaan ei voinut enää pois ottaa, kun kainalot ja selkä olivat hiestä märät. Huikkanen yritti huomaamattomasti pyyhkiä otsaansa takin hihaan.



”Onko kaikki hyvin?” tarjoilija kysyi tuodessaan kaksi kuohuviinilasia pöytään.
”On on. Käveltiin tänne vain niin vauhdilla, että nyt tuli hetkeksi hieman kuuma”, Huikkanen valehteli.
”Vai niin. No jos te haluatte siistiytyä niin meidän vessat on tuolla nurkassa ja sieltä löytyy pyyhkeitä, partavettä sekä peili.”


Tarjoilija poistui. Huikkanen siemaisi appelsiinimehuaan. Mitä helvettiä? Appelsiinimehu maistui kyllä aika happamalle. Vaimo näytti siemailevan mehuaan mielissään ja uppoutuneena katselemaan ikkunasta puutarhaan. Huikkanen päätti pitää suunsa kiinni ettei aiheuttaisi ylimääräistä hämminkiä.


Alkuruokia ennen tarjoilija kantoi juomia pöytään.
”Rouvalle sommelieren suositus Alasacesta. Gentil ”Hugel”. Viini on sekoitus eri rypäleistä, jotka ovat käsinpoimittuja. Siitä löytyy gewurtzaminerille tyypillistä mausteisuutta, pinot grin rakenne sekä rieslingin hienous. Viini on kuitenkin raikas kuten pinot blanc. Uskonpa, että viini toimii mainiosti teidän alkuruokanne mangon kanssa.”
Vaimo hymyili ja maistoi viiniä ja pyysi sitten täyttämään lasin loppuun.
Huikkanenkin oli päättänyt valita jotain ulkomaalaista.
”Herralle Heineken. Olisitteko halunnut lisäksi jotain vielä alkuruokanne kanssa? Kenties tilkan viiniä?”
”Ei tässä passaa alkaa vielä viiniä juomaan ennen puolta päivää”, Huikkanen heitti takaisin, ryhdisti rintaansa ja vinkkasi ilkikurisesti vaimolleen.
”Mutta tämän appelsiinimehulasin voi jo viedä pois”, Huikkanen lisäsi ja humautti suurin elkein lasinsa tyhjäksi.
Tarjoilija kohautti olkiaan ja poistui lasin kanssa.

Ongelmallinen alkuruoka
Hetken kuluttua alkupalat saapuivat. Tarjoilija nosti Huikkasen eteen katetun servetin pöydän reunalle ja asetti alkuruoan sen paikalle. Kuperaan puukulhoon asetettu ja leivinpaperin sisään kääritty rapuannos kyllä näytti herkulliselle, mutta uusi ongelma esittäytyi Huikkaselle: Pöytään katetusta arsenaalista kaikki näyttivät yhtä huonoilta ratkaisuilta annoksen syömiseen. Typerää olisi alkaa aikuisen miehen kyselemään kuinka haarukkaa ja veistä tuli käyttää, joten Huikkanen päätyi johtajaratkaisuun. Lautasen yläpuolelle oli asetettu näppärä pieni haarukka, jolla pääsi helpohkosti kaivautumaan annoksen sisuksiin. Viereisen pöydän snobipariskunta näytti vetelevän samaa annosta käsin. Huikkanen virnisti: ”katsoppas noita”, ja viittoili nuoren parin suuntaan. ”Luulevat olevansa nakkikioskilla.”
Huikkasen haravoidessa annostaan yksi kiven sisältänyt oliivi pomppasi lautaselta suoraan Huikkasen syliin. ”Perhana”, Huikkanen kirosi. Tummanharmaissa housuissa oli nyt tummemman harmaa roiske. Pöydän reunalla lojunut servetti onnistui vain pahentamaan tilannetta ja roiske muuttui tummaksi läiskäksi housuilla. Huikkanen onnitteli itseään keksiessään lopulta asettaa servetin syliinsä tahraa peittämään.

Tarjoilija saapui lopulta noutamaan lautasia.
”Maistuiko ruoka?”
”Kyllä maistui kiitos ja viinikin oli hyvää”, vaimo virkkoi pyyhkiessään suutaan servettiin.
”Entä herralle?”
”Joo, maistui”, Huikkanen nyökytteli kaivaessaan kielellään hampaankoloa, jossa tuntui olevan paneroitua rapua.

Tarjoilijan poistuttua vaimo osoitti Huikkasen leukaa: ”Parrassasi taitaa olla vielä majoneesia.”
”Älä!? No kyllähän aikuisella miehellä parrassa kuuluukin olla majoneesia”, Huikkanen yritti. Alkuroan aikana selän hikoilu oli kuitenkin etenevissä määrin lisääntynyt. Lisäksi nyt parta ja kädet olivat rasvassa. Ja kun pöydän ainoa servetti peitti tahraa housuilla päätti Huikkanen lähteä siistiytymään. Matkalle ravintolasalin halki Huikkanen päätti ottaa servetin mukaan peittääkseen tahran housuissa. Kulkiessaan vessaan Huikkanen riiputti kahdella sormella servettiä reunasta tahran kohdalla. Vastaan kävelevä tarjoila katsoi Huikkasta ja servettiä ja nosti sitten kulmiaan: ”Herra, voin tuoda teille uuden servetin”, nuori mies virkkoi ja ojensi kätensä ottaakseen servetin. Huikkanen ei tiennyt mitä sanoa. Ainoaksi mahdollisuudeksi osottautui luopua servetistä ja luikkia miesten huoneeseen.

Vessassa Huikkanen tiesi jo vanhastaan ettei öljyläikkää saisi pesemällä pois. Kasvot ja kädet saisi kuitenkin siistittyä. Liian myöhään Huikkanen huomasi huussista puuttuvan kokonaan käsiperin, mihin märät kädet saisi pyyhittyä. Nurkassa oli viinilaatikkoon rullattuja pyyhkeitä, mutta ne arvatenkin olivat henkilökuntaa varten, joka varmasti kävi välillä siistimässä käymälää. Noloa kuin se olikin, Huikkanen joutui pyyhkimään kätensä housunlahkeisiin. Tämän jälkeen tilanne oli kuitenkin se, että tumma alue housujen etumuksessa oli huomattavasti suurentunut alkuperäisestä öljytahrasta. Huikkasella ei ollut aikaa jäädä kuivattelemaan housuja huussiin, jotenka hän päätti suhtautua tilanteeseen kuin mies ja selittää vaimolleen vessan hanan rikkoutuneen, jonka seurauksena vettä oli roiskahtanut housujen etupaneliin. Lisäksi paidan helman nostaminen housuista puoliksi ulos peitti tahran osittain. Sitten vielä kasvojen raikastaminen hanan alla ja tukka taakse. Huikkanen oli valmis suorittamaan hankalan marssin takaisin pöytään salin läpi. Ulos tullessaan Huikkanen päätti vältellä katsekontakteja ja kävellä muina miehinä salin laitaa pitkin omaan pöytään.

Kolmannen pöydän kohdalla pöydän yli kumartunut tarjoilija katsoi Huikkasta, joka kimaltelevin kasvoin ja paidan helma housun kauluksesta riippuen seisoi hänen takanaan katse suunnattuna kaukaisuuteen. Huikkanen oli nyt harhautusoperaation johdosta päätynyt tarkalleen toiselle puolelle pyöreää ravintolasalia kuin missä vaimo istui. Tarjoilija vaihtoi merkitsevän katseen naisen kanssa, jonka alueeseen Huikkasen pöytä kuului.

Huikkanen ei tiedä aterimien paikkaa
Pöytään päästyään vaimo tuijotti Huikkasta. ”Missäs sinä viivyit?” vaimo tiedusteli.
Tarjoilija saapui samalla hetkellä ja asetti pöytään kaksi vesilasia ja huomaamattomasti täytti Huikkasen lasin piripintaan.
”Äh, vessan hana hajosi ja roiskautti vettä housuille”, Huikkanen sanoi välinpitämättömästi.
Tarjoilija poistui.
Viereisessä pöydässä snobipariskunta viimeisteli pääruokiaan uppoutuneena keskusteluun. Tarjoilija oli käynyt välillä täyttämässä herrasväen viinilaseja pöydän viereen asetetun coolerin viinipullosta. Nuoriherra pöydässä näkyi olevan rapajuoppo, sillä vuoroin näytti kukkopoika itsekin annostelevan itselleen ja daamille lisää viiniä varsin omatoimisesti.

Pääruoka oli menestys. Listalta oli sentään löytynyt jotain ”oikeaa” ruokaa, kuten Huikkanen tapasi sanoa. Pöytään kannettiin muhkea härän pihvi ja kun lisukekin saatiin vielä vaihdettua perunoihin Huikkanen jopa hieman nautti olostaan. Harmiksi Huikkasen tilaama pieni Heineken oli kuitenkin huvennut vaahdoksi lasin pohjalla ja hänen tilaamaansa uutta ei vain tuntunut kuuluvan. Huikkanen ei kehdannut vaivata tarjoilijaa uudelleen, koska jo varsinaista tilausta tehdessä oli sattunut kommellus, kun Huikkanen oli yrittänyt paikata vessatöppäilyään tilaamalla fiinisti oluen ranskaksi. ”Yn 'eineke, sil vu-plee” oli jäänyt sivistymättömältä tarjoilijaklopilta ymmärtämättä ja vaimon oli pitänyt puuttua peliin. ”Tuokaa miehelleni uusi olut”, oli tepsinyt ja nuori poika oli ymmärtävästi nyökännyt vaimon suuntaan ja hävinnyt. Olutta nyt ei vain ollut vielä kuulunut.

Samaan aikaan viereisen pöydän herraiskainen pariskunta alkoi olla kaatokännissä. Nuori herra oli onnistunut viiniä kaataessaan asettamaan viinipullon takaisin cooleriin ylösalaisin. Tästäkin huolimatta tarjoilija esitteli uutta viinipulloa pariskunnalle näiden perehtyessä ravintolan jälkiruokalistoihin. ”Kaikille ne täällä tarjoilevat”, Huikkanen tuumasi.

Huikkasen olut lopulta saapui pöytään ja pääruoat saatiin syötyä. Huikkanen ei vain kuollakseenkaan muistanut kuinka aterimet tuli asettaa lautaselle merkiksi aterioinnin lopettamisesta. Varmimmaksi vakuudeksi Huikkanen nosti aterimet pöydälle. Tarjoilija kyllä ymmärsi korjata lautaset pois. Harmiksi pisara kastiketta oli tippunut vetisenkärjestä pöydälle ja tarttunut olutlasin pohjaan, mikä nyt kostautui, kun pisara oli siirtynyt huikkasen puvun hihaan.

Tuhdin rapuleivän ja sitäkin tuhdimman pääruoan jälkeen Huikkanen ei juuri kyennyt ajattelemaan jälkiruokaa. Vaimo taasen silmäili listaa innokkaana. Etenkin annos nimeltä ”Ananasta sampanjassa” tuntui kuulostavan kiinnostavalle. Listan annoksessa oli ananasta, karamellia ja sabayonia.
”Mitä se sitten oikein on?” Huikkanen äimisteli.
”En minä tiedä, mutta varmaan ne täällä kertovat, jos kysyn”, vaimo virkkoi.
”Jaa, no en minä ainakaan aio tehdä itsestäni idioottia kyselemällä”, Huikkanen töksäytti.

Kun tilaamisen aika tuli Huikkanen pyysi saada ainoastaan jäätelöä vatsakumpua kesyttämään. Jäätelöä ei varsinaisesti ollut ravintolan listalla, mutta tarjoilija lupasi tiedustella mahdollisuutta keittiöltä.

Tuokiota myöhemmin pöytään kannettiin kaksi goblettia. Toisessa oli kerroksittain rakennettu ”Ananasta sampanjassa”, jota koristivat orvokin terälehdet, sekä kuivattu ananaspöly. Toisessa puolestaan oli pallo mansikkajäätelöä ja vaniljajäätelöä, jota koristivat pastellinsävyiset strösselit sekä sydämenmuotoinen tikkari. Huikkanen pyysi saada kahvia mustana.

Viereisen pöydän snobipariskunta oli viimein lähtenyt hortoilemaan (toivottavasti) kotia kohden. Lähtöselvityksessä selvästi humalainen nuoriherra oli vaatinut saada puristaa tuntemattoman tarjoilijan kätttä ja mölynnyt vielä kiitoksia keittiön luukulla ennen kuin oli suostunut pukemaan takkinsa päälle ja poistumaan ravitsemusliikkeestä. Pahinta Huikkasen mielestä oli kuitenkin se, että herra oli tyystin unohtanut vaihtorahansa ravintolan pöytään.

Omaa palttootaan päälle pukiessa Huikkanen yritti murjottaa vaimolle, joka tämäkin oli selvästi hieman hiprakassa neljän nautitun viinilasin jälkeen ja joka nyt halusi lähteä vielä poikkeamaan drinkillä jossain cocktailbaarissa (sellaisessa jota nuoriso suosii!). Vaimon kävellessä ovelle Huikkanen kuitenkin ryhdistäytyi ja survoi itsensä hovimestarin ja vaimon välistä ovelle pitämään sitä auki vaimokullalle. Rappusia alas kävellessä hovi kuitenkin katsoi tarpeelliseksi vielä tukeutua Huikkasen kyynärvarteen ja avasi taksin ovenkin, niin kuin Huikkanen ei sitä itse olisi osannut tehdä. Mokoman tyrkytyksen ja, Huikkasen mielestä, suoraan sanottuna nöyryytyksen takia hän hiljaa mielessään vannoi, että ainakin vuoden päivät saisi kulua ennen kuin Huikkasta nähtäisiin uudestaan kaupungin pintaliitopaikoissa.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!


- Puolihalvaantunut kokki



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti