Tallinnan Tuolla Puolen. IV.

Toisinaan puskaradion vastaanotin poimii eetteristä mielenkiintoisia vaihtoehtoja vatsalaukun päänmenoksi. Kokemus on opettanut, että ihan kaikenlaisiin hassutuksiin ei kannata hurahtaa, mikäli kukkaronnyörit on sidottu opiskelijabudjettiin. Tänä myöhempien aikojen foodien (”ruokahössöttäjä?”) aikakaudella usein suosituksia hyvistä kapakoista sataa nilkkoja myöten. Puolihalvaantuneen kokin nenä on, lukuisia soppia hämmennellessä, kultivoitunut poimimaan tästä informaatiotulvasta usein ne kaikkein poikkitaiteellisimmat ruokahössöttäjän suositukset. Rima suosituksien vastaanottoon on kokenut devalvaation.

Viime kesän kynnyksellä I/17 erasmus-saapumiserä pakkaili laukkujaan. Kevään mittaan olin ehtinyt käydä opiston kuntosalilla irvistelemässä useampaan otteeseen erään kreikkalaisen ruokahössöttäjän kanssa. Kotiinlähtöä edeltävänä iltana oli tarkoitus juhlistaa vinkeän kevään päätöstä kreikkalaisessa tavernassa Varkizanassa. Mukaan oli kutsuttu Giorgosin toimesta sankoin joukoin ulkomaalaisia opiskelijoita, puolihalvaantunut kokki mukaan lukien. Tuona iltapäivänä kenties toisiksi viimeinen tuoppi olisi kannattanut jättää hanaan, koska myöhästyin bussista ja näin ollen jäin, lautasen sijaan, nuolemaan näppejäni nurkkapöytään.

Kun myöhemmin illalla ilosanomaa Varkizanasta sitten laulettiin Vana Linnan oluttuvassa, jäin pohtimaan olisiko osallistuminen fiestaan ollut sittenkin paikallaan. Tilaisuus tarjoutui männä viikolla pikku rouvan saapuessa komennukselta takaisin kotiin. Tervetuliaiskukat olivat jääneet virulle ja tilaisuuden relatiivinen odotusarvo oli ehkä jäänyt meikäläisen osalta materialisoitumatta. Pika pikaa siis louhin takaraivosta ideaoita illanviettoon. Mieleen putkahti kortteliravintola Varkizana Lasnamäellä.

Viimeaikaisimpiin kotkotuksiini on kuulunut niin sanottu Pioppi -Dietti. Homman jujuna on olla trendikkäästi lasin punaviiniä illassa mahdollistavalla dietillä. Pioppi-hössötys pohjaa vahvasti välimerelliseen ruokavalioon, jättäen ne Valion tuotteet vähemmälle. Näin ollen suuntasimme välimerelliselle ruokamatkalle Varkizanaan. Bussit nro. 44 ja 51 Hobujaamalta kuljettavat kätevästi melkein oven eteen.

Pienen haparoinnin jälkeen kapakka löytyi. Kokki-omistaja Lucas tuulahti kaikkein pyhimmästä toivottamaan meidät tervetulleiksi. Panin merkille, että vain kahdessa pöydässä oli katteet jäljellä. Ravintola sulkee kello yhdeksän ja tiuku repi nyt puoli yhdeksää. Ilmeisesti Varkizanan ovipumppu on aktiivisimmillaan siinä viiden ja seitsemän välillä. Lucas vahvisti edellä otaksutun ja totesi, että 90% asiakkaista on paikallisia Lasnamäestä. Samaan yhden miehen kakofoniaan selvisi, että Varkizana oli toiminut aiemmin Vana Linnassa Artemis -nimellä. Kuten hyvin tiedetään kokki ja liikemies harvemmin personoituvat samassa henkilössä. Lucas oli päättänyt vaihtaa ravintolan nimeä muuton yhteydessä. Näin ollen vanhat asiakkaat eivät olleet enää löytäneet perille. Taannoinen kuppila Vanhassa oli ollut, eritoten suomalaisten, suosiossa, minulle kerrottiin. Tämä väite ei sinällään yllättänyt ottaen huomioon pöydän antimet. Kuten kreikkalaisessa ravintolassa kuuluukin, oli lista askarreltu vahvasti grillin ympärille. Lohkoperunat, ikävä kyllä, murjaistiin melkein joka lautasen reunalle.

Jos meikäläiseltä kysytään, ja harvoin kysytään, mutta vahva mielipiteeni on se, että melkein missä tahansa kuppilassa voi sen lounaan käydä lusimassa. Jos toisaalta samasta ovesta tulee astuttua toistamiseen vaaditaan kapakalta ”sielua”. Sielu voi konkretisoitua persoonalisessa palvelussa tai atmosfäärissä. Varkizanassa se kökötti keittiön takaseinällä puugrillin muodossa. Vaikka ”tsöge” käsitti askeettisuudessaan yhden apupöydän, rasvakeittimet ja grillin, nosteli Lucas hiilien päältä perin kelvollista lammasta, pitaleipää, paprikaa ja fetaa pöytää somistamaan. Tämän lautasen varjopuolella kyyhöttävät lohkoperunat herättivät nekin lopulta hämmentynyttä keskustelua. Ihmettelimme vaimon kanssa miksi jostain syystä tämä etäisesti valkosipulinkynttä muistuttava lohkoperunamalli, siihen parkkiintuneella aromillaan, tuo mieleen 90-luvun lopun matkat Kreetalle ja Rodokselle.

Lucas palasi täyttämään laseja kreetalaisen Ayrarakisin talon tuotteella. Tiedustelin miksi toiminta Vanhassa oli lopetettu, vaikka ravintola oli ollut kuuleman suosittu. Syynä oli liiketilojen omistajan päätös. Lisäksi Lucas oli haaveillut ravintolan avaamisesta Helsinkiin, mikä oli kuitenkin kariutunut viime hetkellä avotulen muodostamaan pulmaan keittiössä. Suomessa ei tosiaan puugrillejä saa lyödä tulille ravintolakeittiössä.

Pääruoan korjaamisen jälkeen Lucas sai ylipuhuttua kokeilemaan baklavaa. Kehuin maistaneeni edellisenä päivänä kyseistä tuotetta Baltijaaman torilla. Sain keppiä ylpeältä kreikkalaiselta omistajalta: oliko se turkkilaista? Niinpä tietenkin! Siellä ei osata baklavaa valmistaa. Minun annettiin ymmärtää, että Varkizanan voi tuli erityisesti baklvaa varten Italiasta, mistä se oli tullut viimeiset 14 vuotta. Syy - koska se oli vain yksinkertaisesti paras voi kyseiseen leivonnaiseen. Myöntää täytyy, että antelias voin ja hunajan käyttö leivonnassa tuottaa rapeamman tekstuurin kuin kidesokerin käyttö, jolla on tapana tahmaantua jäähtyessä.

Ruokailun jälkeen ripustin Lucasin rintaan sheriffin tunnuksen perinteisen tippijaloviinan muodossa. Vanha viininenä raksautti putelin auki siltä seisomalta ja annosteli eliksiiriä kolmeen lasiin. ”Yamas!” Lucasin irvistyksestä päätellen loput saattaisivat päätyä pippurikastikkeeseen. Noh, siinähäpä oiva syy käydä Varkizanassa pippuripihvillä.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

A Farewell to Good Service

Not so long ago I was sorting some issues with my bank. There were some things I didn't feel too happy about and I had to contact customer service. Turns out my Estonian number doesn't cope too well with the customer service numbers, and about half an hour later, I found out I was unable to serve myself online. There's the chat, dummy. Use the chat. Five minutes of waiting brought me screen to screen with ”Niina”.

”How may I help you?”

”I have multiple issues but let's start with my contact details.”
”You have problems with your card?”
”Yes, but let's get to that later.”
”How may I help you?”

Twenty minutes later my problems weren't any more solved than they were at the start. I was robotically told to ”call” a number of places, even though I insisted from the start that I was unable to do this. I, of course, understand ”the security reasons”, why ”niina” couldn't answer my questions (even though I was logged into my web account). Possibly something I just didn't understand. Judging by ”niina's” answers I couldn't have been talking to an artificial person. I gave up. I asked if my message could be forwarded to my credit card company (within the same bank), but it's a different organization, so impossible. Possibly it is, I wouldn't know. The name is the same. I told her I felt sorry for her, since even I, theoretically, should have been able to contact them (if it wasn't for the phone!). She was doing customer service. I gave up. I left her at it.

A couple of weeks ago I booked tickets to fly to London to see my friend. I booked the tickets on the road and just quickly checked my email that I actually received a confirmation from the company. When the time came closer I wanted to check-in online. I noticed the email sent to me didn't have any booking reference. I checked my credit card and found the tickets weren't charged. I sent an email and made a call.

”You don't seem to have a booking.” I was told.
”Then why did I receive an email thanking me for making the booking?” Inquired I.

”Oh, it's the automatic response when you finish a booking!”
But no tickets. But I also didn't lose the money. Unfortunately, it was too late to make another booking. The price had gone up. I gave up.

Last spring I ordered a book from online. It took a rather long time to arrive. Eventually it was a wrong book. What should I do? I didn't actually need the book anymore, not to speak that it was the wrong book. I guess I could have asked for refund and have the trouble of sending it back. But it was only £2.50. So I gave up.

When I started studying I needed to deliver a wheelbarrow-full of papers to a couple of offices in Finland. Every Finn knows something about making business with these two specific governmental offices. For some unknown reason they are always interested about you at the same time but they don't communicate together. Possibly this is a good thing for an individual in a juridically protective sense. Trouble was, I started studying abroad, which didn't exactly make matters any easier. Sometimes I met deadlines overlapping. What can I do? I can't complain because it's welfare coming my way. I just need to ask to be excused, even though it was my request in the first place. Why did they need to set a deadline for it?

It's a ”welfare society”, I'm told. But how come I feel bad? I still get a little money to spend from the government (even though they just cut my ”salary” by 20%. Imagine it to yourself). I get a little extra from my job. I have a place I can call home and a fridge full of food. Yet, I feel my jaw aching from grinding my teeth.

We are made clear that the ”services” stand for themselves. We are there to ”serve” by turning our paychecks in. We put a monetary input and, reasonably often, get something in return. Only the strongest of us (or the unemployed?) can keep on passing their reclamation from time to time in order to get their refund for non-delivery. The rest of us just have to suck it in.

The welfare society has definitely done it's homework. In jurisprudence it comes clear to everybody quite quickly that justice is hard to come by. Technically it's there but are you willing to go all the way? You might be facing a long cycle of trials, paperwork and stress. It's not made too easy. Otherwise everybody would do it. Unfortunately, the axle turning the wheels of our welfare society noticed this same numbing effect.

Your phone bill doesn't check out. Are you gonna spent the whole afternoon listening to music when you wait in the line for ”service”? Just because of fifty cents!

You are not given time, nor choice, to decide on your things. You shop online, because you don't have the time to visit the actual shop to see what you want. Obviously this leaves you under the risk that the colour or the size of your t-shirt is slightly wrong. But are you gonna change it just because of that? Sure, go to the shop on your day-off. What are you going to buy? I can tell you from experience not to try to look for a turtle-neck sweater or a gray tank top. They don't exist at the moment, I've found out, because they are not ”trendy”. The Nike passes it's order of 900.000 pairs of sneakers to Vietnam. They are bound to Rotterdam... say in a year? I wouldn't know. What I do know is that it's the same time what is given for the markets department of Nike to convince every rational European consumer that it is simply impossible to live without that pair of sneakers.

But there's vegetarianism. Sure that's my own free choice? Maybe so, but stop for a moment and consider the possibility that producing the diabolic red meat is a pain in the ass for the producer as well. It would be convenient, and much more cheaper, to actually use something made not out of meat and ask the same price. Bring forth the ”Härkis”! Again, it takes time to convince people to go ”green”, and there's been tofu rotting on the walk-in fridge's shelf for that occasional hippie as long as I remember. But when they do you have a line of products ready.

On a couple of occasions I had to actually call somebody to come clear the hair from the wet-lock of our apartments bathroom's sink, since some smart guy had attached the drawers to the wall around the sink drainage. 
”Next weekend OK?”
Sure, I'll just not use it.

Nothing gets done properly. I realize I have to have a schedule to call a number of people (you have to call since they never actually call you back). I can't keep track otherwise. Things that eventually take less than five minutes to sort out take days or they don't get done at all. I feel bad because I can't finish anything.

I get frustrated, angry and start grinding my teeth. Luckily they offer anger management at work. You just spill your bad mood on customers. They deserve mocking for being so stupid and asking stupid questions. I guess even the mighty restaurant workers have fallen for the same as the robot-lady at the bank, the clerk at a phone store last week and the study counselor at the university. After all it's a well-known saying in a restaurant: ”The evening service ruins a perfectly good mise en place.”

Thank you, excuse me and good bye!

- Half-assed chef

Maailman kallein margarita löytyy Helsingistä.

Sisälle ei sada, sanotaan. Huono keli on mitä mainion tekosyy siirtyä ravintolaan nauttimaan kalseasta kesäpäivästä. Olimme jo jonkin aikaa juonineet Aitoa arkiruokaa Alexanderin kanssa jonkinlaista mötea ravintolaolosuhteissa. Kun kaksi keittäjää yrittää sovittaa aikataulunsa yhteen, kahden valtion rajojen sisällä, tarvitaan siihen aika-avaruuden taivuttamista ja madonreikää. Lieron mentävä kolo tarjoutui Helsingin päässä uuden pizzeria Via Tribunalin puitteissa eräänä sunnuntaipäivänä.

 Sanat ”pizza” ja ”vehnä” kalskahtavat kausiliikkujan korvaan. Pienellä järjestelyllä sain ”hiilaripäivän” osumaan Stadin vierailun yhteyteen. Seurauksena roikuimme edellä mainitun pizzerian kahvassa jo kotvasen ennen avausta. Sofiankadun tulokas tarjoaa parempaa seppälää pizzan muodossa suoraan kotoa Napolista. Tyyliltään pizzat ovat perinteisen simppelejä. Listan läpiluku onnistuu hitaammaltakin lukijalta muutamassa minuutissa. Allekirjoittanut kun on jo aikaa sitten ulkoistanut pizzan valinnan leffailtaan vaimon heiniksi. Loputtoman valikoiman läpi kahlaaminen tuntuu ajantuhlaukselle. Jostain syystä meikäläisen makuaisti ei tunnu löytävän eroa etnisen pizzerian poropizzan ja frutti di maren välillä.

Tällä kertaa yksin matkustaessa olin siis iloisesti yllättynyt, kun valittavana oli lähinnä pääraaka-aine lätyn päälle. Polemiikkia aiheutti tosin margaritan hinta, joka varovaisten arvioideni mukaan, oli maailman kallein. 14 euroa kyseisestä tomaatti-juustopizzasta on viisi euroa enemmän kuin Venetsian Markuksen aukiolla. Toisaalta, Venetsian versio vastasi mikrossa lämmitettyä ”roiskeläppää”.

Tilausten jälkeen oli aikaa äimistellä miljöötä. Ovipumppu tuntui käyvän taajaan ja ravintola täyttyi sunnuntailounastajista. Sali oli jätetty miellyttävän pelkistetyksi. Mielestäni se sopi hyvin Etelä-Italialaiseen teemaan. Baari toisaalta tuoksahti turhankin askeettiselle, eikä se suoranaisesti houkutellut jäämään iltapäivävermutille ruokailun jälkeen. Avokeittiössä pöhisi vanha kunnon napolilainen pizzauuni, joka turkoosin eroottissävyisenä näytti hiukan eskimo iglulle. Uunin hyötyominaisuutena on korkea lämpötila ja kiertoilma, joka antaa pizzalle sitä paiston väriä.

Piakkoin eteen lässäytettiin kaksi höyryävää, sangen suurikokoista, napolilaista. Nythän on niin, että mielipideasioista on parasta vääntää kättä; jokaisella kun on oma vahva mielipide, eikä sen muuttaminen tule kuuloonkaan. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että pizzan reunat kuuluu syödä. Sikäli mikäli reunat eivät visuaalisen havainnoinnin perusteella vakuuta, olet luultavasti väärässä pizzeriassa. Via Tribunalissa aloitin reunoista. Taikina oli selvästi nauttinut steroideja ja turvonnut herkullisen turpeaksi. Tämä oli ehdoton vaatimus reunoille, joiden tehtävänä oli säilyttää mehevät täytteet niille varatulla pinta-alalla pizzan keskiosassa.

Ympärillä pöydät alkoivat olla täynnä. Turisteja ja lapsiperheitä. Varsinaista lastenlistaa ei erikseen ollut, mutta olimmehan pizzeriassa. Mietin, että mieluummin menisin pikku väen kanssa hyvälle pizzalle kuin ensin mäkkäriin ja sitten johonkin järkevään paikkaan erikseen tyydyttymään omia ikiaikaisia viettejäni. Sijainti Senaatintorin laidalla houkuttaa turisteja, eikä pizzaa parempaa muikkurverkkoa siihen hommaan olekaan.

Kaiken kaikkiaan söimme pizzat hyvällä ruokahalulla. Vaikka hinta tuntui hiukan suolaiselle liikkuu usean kiskan hampurilaisateria, pikaruokalat poislukien, aika samoissa uomissa. Tätä kirjoittaessa lähiöpizzerian kinkku-juusto-ananas ei enää maistu samalle. Erityispeukku täytyy antaa lyhyestä ja ytimekkäästä jälkkärilistasta: tiramisu – ja se on siinä. Kukapa kupu täynnä pizzaa enää viitsisi ruveta lukemaan kovin monipolvista opusta kannesta kanteen.

Pizzeria Via Tribunali

Sofiankatu 4
Alkuruoka: 7-16

Pizzat: 13-18e

Tiramisu: 6e

Toimituksen huomautus: Ravintola näyttää sittemmin hiukan muokanneen listaansa.

Elämä Aamupäivällä. Tallinnan tuolla puolen.

Narvan maanteen ja puistoon johtavan uran kulmassa on outo talo. Sen vieressä asuu Kiinan lähetteliäs ja toiselle puolelle on, niin ikään, pykätty pramea pytinki. Talon takaa alkaa Kadriorun puisto suihkulähteineen, museoineen ja linnoineen. Turistit astuvat alas bussi numero 51:sta Viru-keskukselta, J. Poskan pysäkille, ja hämmästelevät röttelöä. Paikalliset vain puistavat päätään. Poskan Comarketista tehtyjen ostosten jälkeen osa väestä pujahtaa talojen välistä puiston puolelle. Yksi huokaa, kun liikenteen melu jää taakse, toinen jo pyörittää kapsulia irti viinipullon kaulan ympäriltä. Päike paistaa.

Tallinnan vanhemman arkitehtuurin ongelma on pitkälti sama kuin muuallakin maailmassa: raha. Moniin vanhoihin kortteereihin on lätkästy museosuojakilpi jonkin kantavan seinän kylkeen. Kilpi velvoittaa remonttitöihin museokilven puitteissa. Kilvellistä seinää ei saa jyrätä alas. Kiinan lähetystön vieressä sijaitseva röttelö on surullisen kuuluisa esimerkki siitä itsepäisyydestä, mikä luomakuntamme pitää jaloillaan ja taistelemassa oman elämäntavan vapaudesta. Röttelön omistaja on Viron rikkaimpaan eliittiin kuuluva herra. Lupaa muutostöille ei heru, vaan museorakennusta on vaalittava. Vaaliminen, esimerkiksi sortuneen seinän korjaaminen, luultavasti laskisi kuluineen omistajan yhteiskuntaluokkaa ainakin askeleen katutasoa kohden. Näin ollen itämaan herra jää pihamaalleen aprikoimaan olisiko Mercedestä syytä siirtää tontin toiselle laidalla, jos joku kaunis päivä luonto ratkaisee tilanteen naapurin herran eduksi.

Narva maanteen toisella puolella rakennuskanta on uutta. Pikkuvanhaa. Kello yhdeksän astumme iO-ravintolaan. Ennen kuin avaan raskaan sisäoven, vilkaisen vaimoa. Olemmeko oikeassa paikassa? Oven takaa paljastuu pesuamme, joka on täytetty samppanja-magnumeilla. Hovimestari saapuu ohjaamaan riisuuntumistiloihin. Uimahattu taisi jäädä toisen takin taskuun.

Ravintolasaliin suodattuu aamuaurinko korkeista ikkunoista. Sisustus on rokokoo jäljitelmää ja prameaa. Kruunuja, pitkiä pöytiä ja pöydän päässä kaksi ja puoli metrinen valtaistuin. Kuvittelen venäläisen nouveau richen viihtyvän täällä. Toistaisiksi ravintolasali kuitenkin vastaa, kun sinne huutaa. Istumme pöytään ja huomaavaisen tuntuinen hovi tuo aamupalamenut. Noh, kahvia ja šampusta nyt ainakin. Entä sanomalehti? Hovi vastaa, että elämme 2000-lukua ja ihmiset lukevat uutiset nykyään netistä. Vai niin.

Joku jossain lehdessä kyseli männä viikolla, mikä on parasta hotellin aamupalassa. Siis, se sokeriton vanukas, jota ”kokkeliksi” kutsutaan, lämpökaappikuivatut nakit, ahtosuolattu pekoni vai rusinalihapullat? Joku taisi puuron nimetä. Oman kokemukseni mukaan, puuro on parhaillaan kello 8:45-9:00 välisenä aikana, mutta jos ei ole valmis saapumaan ajoissa, ei jono vedä maaliin ennen 9:05:ttä. Yhdeksän jälkeen aamuinen puurovelli on muuttunut jo kiinanmuurin rakennustarpeiksi. Pitäydyn siis sanomalehdessä ja pohjattomassa kahvipannussa. Se on parasta viihdettä.

No, pidin tämän mielipiteen omana tietonani, ja tilasin lohi-croissantin, sekä munakkaan. Vaimo tilasi miniblinit lohella ja munakkaan. Kahvi tuotiin höyryämään pöydän kulmaan. Jenni kohotti lasiaan. Panin merkille, että aamuauringossa samppanja, vaimo taustalla, kimalteli lasissa erityisen kauniisti.

Hovimestari kolkutti sauvallaan lattiaa: herran ja rouvan blinit, sekä croissant, Itävallan hovista! Arvovaltainen raatimme tervehti tulokkaita vatsallaan. Hyvää, jos ei erinomaista. Rapea voisarvi ja tuoreen tuoksuinen kala. Kahvi alkoi huveta pannusta - ilman sanomalehteä.

Sali alkoi hissukseen täyttyä myös muista aamupalan peukuttajista. Yritin kuunnella kieltä: taisipa olla englanti, sekä vironkieli, käytössä toisissa pöydissä.

Etuaamupalan plokkaamisen ja lasien täytön jälkeen keittiöstä putkahti ulos kaksi munakasta. Molemmat omassa pikku rameskinissään. Munakas oli kyllä hyvä. Ainoastaan nurinaa herätti rameskinin kunto. Jonkun olisi aika tilata uudet. Pinnoite oli irtoillut pahasti, ja se pisti auttamatta miettimään, kuinka paljon tätä hyvää tuli tahtomattaan nautittua munakkaan kyytipoikana.

Kokonaisuus oli herkullinen. Harvoin pääsee nauttimaan hyvin valmistetusta aamupalasta. Tila lisäsi viihtyvyyttä ja tarjosi samppanja-aamiaiselle kaivattua glamouria. Huomaavainen hovi jaksoi seisoa hattu kourassa aina siihen asti, kunnes nuttu oli napitettu, ja ojensin käden viimein ottamaan sitä vastaan. Tästä olisi hyvä jatkaa sen Poskan marketin kautta Tallinnan taidemuseokierrokselle ja kesäpäivän piknikille puistoon.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Tallinnan tuolla puolen III

”Entäs tuo Vegan House??”

”No en lähe mihinkään vegaaniravintolaan.”

”No voihan sitä paistaa ne kanat sitten iltapalaks jos jää nälkä. Aattele nyt. Pari safkaa, pullo punkkua. Ei oo pahan hintanen.”

”Hmh, no ihan sama. Mennään sitte.”

Sunnuntaipäivä oli aurinkoinen. Monet ravintolat - ikävä kyllä - pitävät sapattia, vaikka Virossa ei ”sunnuntaituplia” maksetakaan. Vanhan kaupungin kiskat ovat aika taajaan auki koko viikonlopun, mutta muurien ulkopuolella tekee tiukkaa. Näillä eväillä koukistin käpäläni ovenkahvan ympäri ja viittilöin rouvan peremmälle vegaaniravintolaan.

Kuppila oli sisältä aivan viihtyisännäköinen. Sopivan orginelli, mutta ei ylitseampuva. Materiaaleja pintoihin (haluaisin uskoa) oli hankittu kierrätyksen kautta, mutta mistään jätelava dyykkauksesta ei ollut vihiä. Sali oli pieni ja intiimi. Sopivalle korkeudelle asennetut lamput, pöytien yläpuolella, toivat mukavasti yksityisyyden tuntua oman pöydän ympärille.

Tilasin ensi töikseni pullon pinoa pöytään ja pudelin vettä. Ruokalista näytti sopivan suppealle.Valitsin punajuuriravioleja, sekä kukkakaali-currya. Kiukkupussi, pöydän toisella puolella, päätyi ottamaan crostineja, sekä tofucanneloneja. Punainen kaadettiin lasiin. Jenni totesi, että totta kai tänään oli se päivä, kun hän oli valinnut kaninkarvakauluksen suojaamaan herkkää joutsenkaulaa. Rouvan takana pöydässä neito pudotti puhelimen ”fight against rabbit testing”-laukkuun. Tutkailin asiakaskuntaa ympärillä: vanhempi suomalainen pariskunta, ilmeisesti tyttärensä kanssa. Kaksi parivaljakkoa kolmekymppisiä daameja, sekä yksi, noh, kolmekymppinen pariskunta. Toistaiseksi ei kuitenkaan hamppuhameita. Muutamissa pöydissä oli ”varattu”-kyltti ja yksi aasialainen pari käännytettiin ovelta. Puolen tunnin päästä kuppila oli täynnä.

Alkuruoat näyttivät ihan kelvollisille. Pikku rouvan känkkäränkkä oli hukkunut punaviiniin ja crostini työkaluna tämä lapioi erinäisiä tahnoja tomerasti naamaansa. Omat ”raviolini” olivat kyllä erittäin maukkaita – eritoten pesto – mutta ravioli-sanan käyttäminen, lainausmerkeissäkin, olisi ollut rikos raviolin kehittäjää (John Raviolo?) kohtaan. Hyydytettyä cashewkermaa oli aseteltu punajuurikiekkojen väliin, pestokastikeen päälle. Minähän en näistä mitään tiedä, mutta käsittääkseni raviolit valmistetaan pastataikinasta. Tämä taasen pyöräytetään vehnäjauhoista ja vedestä. Viimeksi kun istuin pöydässä, missä mielensä pahoittanut vegaani räyhäsi ruokavaliostaa, ymmärsin, että vehnä ja vesi kuitenkin kuuluisivat tähän diettiin. Miksi siis lista kutsui minut raviolille ja tarjosi sitten jotakin muuta?

Joka tapauksessa tärkein, se maku, oli hyvä. Lautasen moppaaminen pestosta, kaverilta pihistetyllä rapealla crostini-palasella, oli kelpo huvia. Pääruokaa odotellessa tutkailin ranskalaista pinot-pulloa. Ei merkintää allergeeneista. Ruokalistan alareunassa ilmoitettiin, että koko menu valmistetaan vegaanisesti, mutta juomalistassa ei ollut mitään mainintaa. Listalla kuitenkin oli useampi tuote, joiden valmistusprosessista herää ainakin kysymys, onko valkuaista käytetty kirkastamiseen.

Pearuoad saapuivat. Kukkis-curry tuoksui herkulliselle. Päälle oli kipattu peräkarryllinen basmatia mahaa täyttämään. Jennin cannelonit aiheuttivat annoskateutta. Tofumäskillä täytetyt, ilmeisesti filotaikinatuubit, oli gratinoitu juustonkuvausmassalla. Herkullisen näköinen pöperö. Naiskelner kallisteli punkun perseet laseihin ja toivotti head isud!

Ruoka oli kyllä hyvää. Oikeastaan murehdin ainoastaan akuuttia proteiinin puutostilaa. Täydellä lautasella pojotti, laskujeni mukaan, viisi kokonaista neulapapua. Näistä, väristä päätellen, puolet oli lisätty ennen haudutusta ja puolet jälkeen.

Hyvää ruokaa ahmiessa tavat tuppaavat unohtumaan. Niin kävi nytkin. Unohdin kokonaan, että hienon naisen kuuluu jättää hiukan lautaselle. Menin, ja tankkasin tankin täyteen riisiä. Virheliike. Varttia myöhemmin oli pönttö pystyssä. Tilasimme laskun. Herrasmiehenä palauttelin tapoja mieleeni ja tosi herrasmiehen tavoin annoin vaimon tarjota. Kiittelin salia erinomaisesta palvelusta, minkä se todella ansaitsi. Lyllersimme kadulle. Hämärästä ravintolasalista kirkkaaseen auringonpaisteeseen siirtyessä, ja vatsan halvaannuttamana, olo oli kuin lahnalla veneen pohjalla. Yhtä mieltä olimme kuitenkin siitä, että reissu vegaanimestaan kannatti, vaikka maha murjotti iltaan asti. Kotona palkitsin itseni rohkeudesta gintonicilla.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Vegan Restoran V, Rataskaevu 12, Vana Linna.

Alkuruoat 4-8e

Pääruaot 6-11e

Jälkiruoat 2-6e

Tallinnan tuollapuolen 2.0.

Männä viikolla pistäydyimme Tallinnan Rauassa jököttävään Enoteca Lucca:an. Ulkopuolella viinilaatikoista orvokit kurkistelivat saapuvia vieraita. Muutamia kertoja ohi kävellessäni erehdyin kuvittelemaan pajaa viinikaupaksi. Sitä Lucca on, mutta sen lisäksi myös ravintola. Homman nimi on Viini edellä. Ravitsemusliikkeen etuosassa on viinikauppa, missä voi käsin kosketella ravintolan viinilistaa. Kaupassa on tiski ja tiskin takana neitokainen, jolla on hommaansa jämäkkä ote. Lisäksi, arvioin kyseisen neitokaisen asuvan liiketiloissa, koskapa hän on siellä aina. Satoi tai paistoi, oli ilta tai aamu.

Olin aiemmalla kerralla puotiin rysäyttäessäni tiedustellut mahdollisesta corkage fee:stä, jos siis haluaa ostaa pullon hyllystä, ja nauttia sen aterian yhteydessä ravintolan seinien sisäpuolella. Kuuluivat kympin laskuttavan korkin irti nitkuttelusta ja viinin serveeraamisesta. Tutkiessani hyllyjen hintoja arvioin kokonaissumman silti pysyttelevän aivan kohtuullisena, verraten esimerkiksi Alkon hinnastoon. Hintavertailua, mitä ei ehkä pitäisi tehdä.

Pöytä meille nyt joka tapauksessa oli. Istua lässäytimme miellyttävästi aivan avokeittiön äärelle, mistä oli mielipiteitä jakavan miellyttävää seurata köökin uurastusta lähestulkoon vis-à-vis. Ruoka oli ovihovia lainaten ”klassikoita, turkkilaisella twistillä”, mihin syypää oli turkkilainen keittiömestari. Puntaroin punaviiniä välimereltä ja vitello tonnatoa italiasta turkkilaisella twistillä. No hitto, miks ei?

Köyhänä ja kipeänä opiskelijana ovat valuuttakrampit alkaneet rasittamaan ravintolakäyntejä. Ruokalan valintaa joutuu pohtimaan joko ruoan tai viinin kannalta. Ehkäpä viimeisinä aikoina olen ollut viinihampaani orja. Jos joku siihen on onnistunut loihtimaan suurin piirtein palettiin sopivaa pöperöä kylkeen, olen pääsääntöisesti pysynyt rauhallisena.

Viiniä valitessa minulla oli jo kypsäksi kehittynyt vierotusoire saksalaiseen August Kesselerin spätburgunderiin (2009). Kyseinen tuote kellotti veinipoodin hyllyssä. Kymmenen euron korkkausmaksu hoidettiin taksvärkkinä. Kylkeen kiikutettiin tuotapikaa keittiöstä sitä vitello tonnatoa. 

Mesun tyylistä tarjoilla vasikka voitaisiin keskustella pidempäänkin, mutta mainittakoot, että raakaa se ei ollut, ei roséta, eikä ylikypsää. Tästä huolimatta vasikan läski oli ihan hyvää. Viini, sen sijaan, sattui kutittamaan sitä rauhasta, mikä loi kylmiä väreitä selkäruotoa pitkin, aina alas saakka. Harjaantunut silmä olisi saattanut havaita häntäluun pään hieman vipattavan. Nuori neiti, joka saapui korjaamaan alkuruokakatteita pois, taisi hieman säikähtää pöydästä nousevaa palautetulvaa.

Pääruoan kohdalla seurueemme palautettiin takaisin maanpinnalle. Pidin varmana nakkina tilata turkkilaiselta lampaanliha kepakot (vai kebakot??). Ajatus mausteisesta lampaanlihasta punaviinin kyytimiehenä nostatti veden kielellä. Ikäväkseni jouduin lihapullan koostumusta tutkittuani toteamaan, että parempia kebuja(?) söin viikko takaperin laitakaupungin kansantanssipaikassa, missä meheviä pullia ja ranskanperunoita ryyditettiin sillä Rimi-marketin vitosen punkulla. Viinistä notkistuneella kielelläni sanelin mielipiteeni tästä asiasta luukun takana luimuilevalle keittiömestarille. Hövelinä kaverina tämä lupasi tekaista uudet pyörykät. Kieltäydyin mitä kohteliaimmin tarjouksesta. Keittiön iltatoimet huomioon ottaen, uusien rusinoiden saaminen olisi ottanut, arvioni mukaan, puolisen tuntia.

Huolimatta pääruoan kanssa tolloilusta kokonaisuutta oli kiittäminen. Povitaskussa kuumotellut tippijallu oli loppuen lopuksi syytä kaivaa esille. Ripustin ”sheriffin tähden” hovimestarin rintaan. Sali teki ehdottomasti Luccasta kelvollisen paikan kokoontua kaikkein pyhimmän äärelle.

Lähtiessä oli mukava plärätä viinihyllyt puodin puolella vielä kertaalleen. Ottaen huomioon kympin korkkausmaksun, sama pullohan oli nyt tavallaan ilmainen ostaa mukaan.

Kotimatkalla (kaikki 400 metriä) pohdiskelin ravintolan potentiaalia palvella minua jatkossa. Lucca on auki koko päivän ja esimerkiksi vapaapäivän brunssin aikaan listalta löytyy pientä suupalaa viinilasin kylkeen. Ravintolassa on käytössä se syntinen Coravin, joten myös hinnakkaampien viinien maistelu lasikaupalla onnistuu. Tallinnan matkaaja löytää Luccan sijoitettuna kätevästi matkalla Kadriorun puistoon ja ihan kelpo väliviinipysäkkinä.

Vappua odotellessa. Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

http://lucca.ee/en/

Tallinnan tuollapuolen

Terassikausi Tallinnassa alkaa epävirallisesti vapulta. Jos Luoja suo ja ruoho on vihreää istuisin mielelläni Kadriorun puistossa tupakoimassa hyvän kirjan kanssa – ihan siinä suihkulähteen vieressä.

Vesiväravan grilli tupruttaa syntistä tuoksuaan lähimaastoon ja vieressä kahvila-leipomosta saa sitä croissantia ja kahvia. Tilaan kokeeksi ruisburgerin. Odotellessa pistäydyin leipomoon. Paljon perheitä; kahvi ja pulla kaksi euroa.

Piippari taskussa surisee. ”See on täpselt neli eurot.” Maku toistaa aromeja.

Männä viikolla pistäydyimme kulmaravintola Saltissa. Viron 50-bestin ja White Guide olivat noteeraneet kuppilan aikaisemmin. Edeltävänä sunnuntaina kuikuilin ikkunan läpi pimeää ravintolasalia. Pitsisiä verhoja lukuunottamatta sisuskalut olivat kuin kotona Barcelonassa. Nyt lauantaina varasin pöytää illalle. Diplomaattisesti ehdotin jotain aikaa klo 20-21 välillä. Vastaus piipahti kännykkään: ”Kell üheksan õhtul on teile laud varatud.” Busy, Busy?

Viittä vaille sata oletus osottautui oikeaksi. Kipsa oli saranoita myöten turvoksissa. Hikipisara ohimolla, ja töitä tehneellä tavalla viehättävä, ovihovi toivotti meidät tervetulleeksi suoraan englanniksi (ilmeisesti se ysin varaus!), kun nuoriherra pudottautui ysikymppiin siivoamaan pöytää meille tyhjäksi.

Nelihenkistä seuruettamme hymyilytti, sillä odottavalla tavalla, kun aistii jo kapakan kynnyksellä saavansa ihan kelpo evästä.

Ensitöikseni tilasin pöytään pullon Sancerrea. Varsinaista set-menua ei ollut joten hiljennyimme carte-listan äärelle. Kansien väliin oli piukattu miljöön hengenmukaisia välimeren brasserien antimia.

Alkuun seurueellemme maittoi kurpitsarisotto, sekä tonnikala. Pääruokana lohta ja kaheksajalga, eli mustekalaa. Aperatiiviksi utelin tyrniviinaa. Harmikseni se oli loppu, mutta tarjoilija lupasi meille lasit talon limoncelloa. Selvä. Kannet kiinni ja paukkua pöytään!

Kurpitsarisottoa

Serviisin vilskeestä huolimatta viinilasit pysyivät täysinä, kiitos salihenksun. Kumosimme limoncello-ryypyt. Vakuuttavaa, vaikka alkoholia tässä talon tuotteessa ei tainnut juurikaan olla. Tuokion kuluttua eteen tupsahti tonnikala. Ihan kelvollisen näköinen setti. Annoksessa hiukan aasia-fuusiota. Kokonaisuutena olisin kaivannut hiukan suutuntumaa kalaan tai muuta rousketta lautaselle. Risotto keräsi kehuja läheltä ja kaukaa.

Alkuruokien jälkeen aloimme kaipailla, tavallaan väliin jäänyttä, aperatiivia. Listalta lääkkeeksi löytyi islantilaista koivunmahlaviinaa. Neljä kertaa kiitos! Saunavastavedeltä maistuva ja hiukan kitalakea kuivaava vaikutus aiheutti refleksinomaisen liikkeen viinilistan suuntaan. Kurkun kostukkeeksi valitsimme alkuviinin Venetosta. Emäntä maistatti myös slovenialaisen kollegan, josta olin ensisijaisesti kiinnostunut. Harmikseni emäntä oli oikeassa suositellessaan venetolaista. Päädyimme tähän italialaiseen, joka tosin oli hinnaltaan huokeampi.

Jos alkuruoka oli ihan mukiinmenevä (mitä se muuten tarkoittaa? Onko mukiinmenevä henkilö vaikeasti alkoholisoitunut, vai ”muottiin valettu”?), niin pääruoan mustekala oli silkkaa lonkeropornoa. Lämmin ”kaheksajalganen” perunasalaatti, kaprismarjaa ja oliiviöljyä, nylkytti makuhermoa, jota viini oli parahiksi juovuttanut. Venetolainen oranssiviini aiheutti ruoan kanssa paritellessaan alkukantaisen suuorgasmin, jossa sana ”umami” sai aikaan mielleyhtymän seksileluun – siihen päältäajettavaan neuvostoliittolaiseen.

Tukka sekaisin, ja kengät väärissä jaloissa, maksoimme minkä lysti kustansi ja poistuimme ulkoilmaan. Tulin siihen tulokseen, että kovaa kyytiä saa muualtakin kuin Viru-hotellin ympäristöstä.

"Kaheksajalga"

Tunahommii

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunutkokki

Erään ravintolan keittiö

Lusikat veteen, yksi rätti vasemmalle lonkalle, yksi rätti oikealle. Essu kireelle. Vielä huikka vettä ja viimeinen tarkistus vetareihin ja asemaan. Suola ei lopu kesken, peltejä on tarpeeksi (pari liikaakin) ja rättejä on pino muilta piilossa siellä salaattipakin alla. Vanha kunnon Bodomi jytää taustalla niin ettei omia ajatuksiaan kuule. Tärkeämpää on saada oikea mind-set tulevaan lauantai-iltaan. Noin vartin päästä ihmisiä alkaa pyrkiä sisään ovista ja ikkunoista. Focus on seuraavat 3-4 tuntia tässä hetkessä. Kaikki valkoinen melu täytyy saada pois mielestä. Zen.

Tinderi piippaa tabletilla viestin saapumisen merkiksi. Sitten uudelleen. Luen Iltapulua kännykästä. Telkkarissa House viljelee sarkasmiaan. What's appissa pomo ruinaa töihin tuntia aiemmin huomenna. Vilkaisen Tinderin ikkunaa: ”No käviskö Arrival leffaks?”
Klikkaan ruksia ja ikkuna häviää. En tasan lähde mitään avaruusolentoelokuvaa kattoo. Sääli, ihan kiva tyyppi, kun ei halunnut seksiä ekoilla treffeillä, mutta joku raja sentään.

Ovet aukaistaan ja ulkopuolelle kerääntynyt häröpallo tunkeutuu ravintolasaliin. Hyviä iltoja toivotellaan. Väki haluaa nopeasti pöytään ja menut eteen. Pääsee tilaamaan ensimmäisenä, niin ei tarvitse odottaa niin kauan. Muutamaa minuuttia myöhemmin keittiössä alkaa kirjoitin raksuttaa: 

”Tilataan neljä menua.”
”Tilataan kaksi pitkää.”
”Tilataan kuusi pitkää.”
”Tilataan kahdeksan menua.”

”Kiitos!”
Lisää tilauksia sataa, mutta ensimmäisiin täytyy alkaa reagoimaan. Tavaraa grilliin.

”Tilataan kuusi pitkää.”
Ja taas sihisee.

”Orderi pöydässä. Tilataan kaksikymmentä pitkää.”

Lämpötila alkaa hissukseen nousta paistopoterossa.

Varttia myöhemmin tilauksia tulee hiukan harvemmin, mutta ruokaa alkaa nousta luukulle.
”Neljä menun soppaa pöytään 102.”
”Kuusi pitkän soppaa pöytään 104.”
”106:sen rouva unohti olevansa gluteiiniton.” tarjoilija ilmoittaa ja lätkäisee soppalautasen annosleipineen luukulle.
”Kiitos. Nostetaan uusi. Vietkö sen pois siitä.”
”Ruokaa luukulla!”

”Saanko 108:n asappina. Siellä on kiire teatteriin.”
”Satakasi esille. Nousee kahteen minuuttiin.”

”Uusi tilaus: kuusi pitkää! Oliko nää myöhässä vai mitä?”
”Kuulemma ei saanu tilataksia ajoissa.”
”Sori, nyt meni 104:sen sopat väärään pöytään. Saako uudet.”

”Kuusi soppaa ohi saa tulla asap! Koita vähä skarppaa!”
”No vittu anteeks!”
”Kalla! Tässä 106:Sen sopassa on edelleen nää leivänmurut ja se on gluteiiniton. Nyt pää pois perseestä tai revin sen juurineen irti.”

Kello 02:04 ravintolan takaovi käy viimeisen kerran. Lunta satelee hiljalleen. Stendari valaisee hämärän porttikongin hetkeksi. Kaksi tulipäätä jää hehkumaan holvin alle. Tovin kuluttua tulipäät himmenevät stökikseen kapakan edessä. Kaksi hahmoa astuu sisään ravitsemusliikkeeseen.
”Moroo! Tuleehan ne loputkin sieltä. Kova ilta?”
”Mene helvettiin.” totetaa toinen hahmoista ja hymyilee.
”Nyt sitä kaljaa.”

Keittiö on ehättänyt jo muutaman tuopin edelle kun sali saapuu paikalle. Tunnelma on katossa. Kireä tunnelma serviisin aikana on unohdettu ja kaikki ovat taas ravintolatyöntekijöitä: rahattomia alkoholiongelmaansa piilottelevia launtai-illan sankareita. Sunnuntai-maanataivapaa ja aikaa parannella oloa. Maanantaina ehtii käydä vielä jossain vaikka lounaalla ennen loppuviikkoa.

Kolmas, ja viimeinen, Tinderin ikkuna sammuu. Pimeään huoneeseen jää sinertävä kajo laitteen näytöstä. Korvanapeista pöydällä kuuluu diskantin melu: ”oot siellä jossain mun.”
Housea on vielä kaksi jaksoa jäljellä kaudesta.

Oikeassa elämässä ravintolan sulkeutuessa puoli neljä erään ravintolan henkilökunta purkautuu ulos käsikynkkää. Hölmöilyt ja hölmömmät pään rääpimiset on anteeksi annettu. Tiistaina koossa on taas eheä tiimi. Kotiin kävellessä mietin, että siinä on Alan suola.

Anna anteeksi kaverille, toverille, kumppanille ja puolisolle – niin mekin annamme!

Hyvää ystävänpäivää!

- Puolihalvaantunut kokki