keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Tallinnan tuollapuolen

Terassikausi Tallinnassa alkaa epävirallisesti vapulta. Jos Luoja suo ja ruoho on vihreää istuisin mielelläni Kadriorun puistossa tupakoimassa hyvän kirjan kanssa – ihan siinä suihkulähteen vieressä.

Vesiväravan grilli tupruttaa syntistä tuoksuaan lähimaastoon ja vieressä kahvila-leipomosta saa sitä croissantia ja kahvia. Tilaan kokeeksi ruisburgerin. Odotellessa pistäydyin leipomoon. Paljon perheitä; kahvi ja pulla kaksi euroa.
Piippari taskussa surisee. ”See on täpselt neli eurot.” Maku toistaa aromeja.

Männä viikolla pistäydyimme kulmaravintola Saltissa. Viron 50-bestin ja White Guide olivat noteeraneet kuppilan aikaisemmin. Edeltävänä sunnuntaina kuikuilin ikkunan läpi pimeää ravintolasalia. Pitsisiä verhoja lukuunottamatta sisuskalut olivat kuin kotona Barcelonassa. Nyt lauantaina varasin pöytää illalle. Diplomaattisesti ehdotin jotain aikaa klo 20-21 välillä. Vastaus piipahti kännykkään: ”Kell üheksan õhtul on teile laud varatud.” Busy, Busy?

Viittä vaille sata oletus osottautui oikeaksi. Kipsa oli saranoita myöten turvoksissa. Hikipisara ohimolla, ja töitä tehneellä tavalla viehättävä, ovihovi toivotti meidät tervetulleeksi suoraan englanniksi (ilmeisesti se ysin varaus!), kun nuoriherra pudottautui ysikymppiin siivoamaan pöytää meille tyhjäksi.

Nelihenkistä seuruettamme hymyilytti, sillä odottavalla tavalla, kun aistii jo kapakan kynnyksellä saavansa ihan kelpo evästä.

Ensitöikseni tilasin pöytään pullon Sancerrea. Varsinaista set-menua ei ollut joten hiljennyimme carte-listan äärelle. Kansien väliin oli piukattu miljöön hengenmukaisia välimeren brasserien antimia.

Alkuun seurueellemme maittoi kurpitsarisotto, sekä tonnikala. Pääruokana lohta ja kaheksajalga, eli mustekalaa. Aperatiiviksi utelin tyrniviinaa. Harmikseni se oli loppu, mutta tarjoilija lupasi meille lasit talon limoncelloa. Selvä. Kannet kiinni ja paukkua pöytään!

Kurpitsarisottoa
Serviisin vilskeestä huolimatta viinilasit pysyivät täysinä, kiitos salihenksun. Kumosimme limoncello-ryypyt. Vakuuttavaa, vaikka alkoholia tässä talon tuotteessa ei tainnut juurikaan olla. Tuokion kuluttua eteen tupsahti tonnikala. Ihan kelvollisen näköinen setti. Annoksessa hiukan aasia-fuusiota. Kokonaisuutena olisin kaivannut hiukan suutuntumaa kalaan tai muuta rousketta lautaselle. Risotto keräsi kehuja läheltä ja kaukaa.

Alkuruokien jälkeen aloimme kaipailla, tavallaan väliin jäänyttä, aperatiivia. Listalta lääkkeeksi löytyi islantilaista koivunmahlaviinaa. Neljä kertaa kiitos! Saunavastavedeltä maistuva ja hiukan kitalakea kuivaava vaikutus aiheutti refleksinomaisen liikkeen viinilistan suuntaan. Kurkun kostukkeeksi valitsimme alkuviinin Venetosta. Emäntä maistatti myös slovenialaisen kollegan, josta olin ensisijaisesti kiinnostunut. Harmikseni emäntä oli oikeassa suositellessaan venetolaista. Päädyimme tähän italialaiseen, joka tosin oli hinnaltaan huokeampi.

Jos alkuruoka oli ihan mukiinmenevä (mitä se muuten tarkoittaa? Onko mukiinmenevä henkilö vaikeasti alkoholisoitunut, vai ”muottiin valettu”?), niin pääruoan mustekala oli silkkaa lonkeropornoa. Lämmin ”kaheksajalganen” perunasalaatti, kaprismarjaa ja oliiviöljyä, nylkytti makuhermoa, jota viini oli parahiksi juovuttanut. Venetolainen oranssiviini aiheutti ruoan kanssa paritellessaan alkukantaisen suuorgasmin, jossa sana ”umami” sai aikaan mielleyhtymän seksileluun – siihen päältäajettavaan neuvostoliittolaiseen.


Tukka sekaisin, ja kengät väärissä jaloissa, maksoimme minkä lysti kustansi ja poistuimme ulkoilmaan. Tulin siihen tulokseen, että kovaa kyytiä saa muualtakin kuin Viru-hotellin ympäristöstä.


"Kaheksajalga"


Tunahommii
Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunutkokki

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti