Terassikausi Tallinnassa alkaa
epävirallisesti vapulta. Jos Luoja suo ja ruoho on vihreää
istuisin mielelläni Kadriorun puistossa tupakoimassa hyvän kirjan
kanssa – ihan siinä suihkulähteen vieressä.
Vesiväravan grilli tupruttaa syntistä
tuoksuaan lähimaastoon ja vieressä kahvila-leipomosta saa sitä
croissantia ja kahvia. Tilaan kokeeksi ruisburgerin. Odotellessa
pistäydyin leipomoon. Paljon perheitä; kahvi ja pulla kaksi euroa.
Piippari taskussa surisee. ”See on
täpselt neli eurot.” Maku toistaa aromeja.
Männä viikolla pistäydyimme
kulmaravintola Saltissa. Viron 50-bestin ja White Guide olivat
noteeraneet kuppilan aikaisemmin. Edeltävänä sunnuntaina kuikuilin
ikkunan läpi pimeää ravintolasalia. Pitsisiä verhoja
lukuunottamatta sisuskalut olivat kuin kotona Barcelonassa. Nyt
lauantaina varasin pöytää illalle. Diplomaattisesti ehdotin jotain
aikaa klo 20-21 välillä. Vastaus piipahti kännykkään: ”Kell
üheksan õhtul on teile laud varatud.” Busy, Busy?
Viittä vaille sata oletus osottautui
oikeaksi. Kipsa oli saranoita myöten turvoksissa. Hikipisara
ohimolla, ja töitä tehneellä tavalla viehättävä, ovihovi
toivotti meidät tervetulleeksi suoraan englanniksi (ilmeisesti se
ysin varaus!), kun nuoriherra pudottautui ysikymppiin siivoamaan
pöytää meille tyhjäksi.
Nelihenkistä seuruettamme hymyilytti,
sillä odottavalla tavalla, kun aistii jo kapakan kynnyksellä
saavansa ihan kelpo evästä.
Ensitöikseni tilasin pöytään
pullon Sancerrea. Varsinaista set-menua ei ollut joten hiljennyimme
carte-listan äärelle. Kansien väliin oli piukattu miljöön
hengenmukaisia välimeren brasserien antimia.
Alkuun seurueellemme maittoi
kurpitsarisotto, sekä tonnikala. Pääruokana lohta ja
kaheksajalga, eli mustekalaa. Aperatiiviksi utelin
tyrniviinaa. Harmikseni se oli loppu, mutta tarjoilija lupasi meille
lasit talon limoncelloa. Selvä. Kannet kiinni ja paukkua
pöytään!
 |
| Kurpitsarisottoa |
Serviisin vilskeestä huolimatta
viinilasit pysyivät täysinä, kiitos salihenksun. Kumosimme
limoncello-ryypyt. Vakuuttavaa, vaikka alkoholia tässä talon
tuotteessa ei tainnut juurikaan olla. Tuokion kuluttua eteen tupsahti
tonnikala. Ihan kelvollisen näköinen setti. Annoksessa hiukan
aasia-fuusiota. Kokonaisuutena olisin kaivannut hiukan suutuntumaa
kalaan tai muuta rousketta lautaselle. Risotto keräsi kehuja läheltä
ja kaukaa.
Alkuruokien jälkeen aloimme kaipailla,
tavallaan väliin jäänyttä, aperatiivia. Listalta lääkkeeksi
löytyi islantilaista koivunmahlaviinaa. Neljä kertaa kiitos!
Saunavastavedeltä maistuva ja hiukan kitalakea kuivaava vaikutus
aiheutti refleksinomaisen liikkeen viinilistan suuntaan. Kurkun
kostukkeeksi valitsimme alkuviinin Venetosta. Emäntä maistatti myös
slovenialaisen kollegan, josta olin ensisijaisesti kiinnostunut.
Harmikseni emäntä oli oikeassa suositellessaan venetolaista.
Päädyimme tähän italialaiseen, joka tosin oli hinnaltaan huokeampi.
Jos alkuruoka oli ihan mukiinmenevä
(mitä se muuten tarkoittaa? Onko mukiinmenevä henkilö vaikeasti
alkoholisoitunut, vai ”muottiin valettu”?), niin pääruoan
mustekala oli silkkaa lonkeropornoa. Lämmin ”kaheksajalganen”
perunasalaatti, kaprismarjaa ja oliiviöljyä, nylkytti makuhermoa,
jota viini oli parahiksi juovuttanut. Venetolainen oranssiviini
aiheutti ruoan kanssa paritellessaan alkukantaisen suuorgasmin,
jossa sana ”umami” sai aikaan mielleyhtymän seksileluun –
siihen päältäajettavaan neuvostoliittolaiseen.
Tukka sekaisin, ja kengät väärissä
jaloissa, maksoimme minkä lysti kustansi ja poistuimme ulkoilmaan.
Tulin siihen tulokseen, että kovaa kyytiä saa muualtakin kuin
Viru-hotellin ympäristöstä.
 |
| "Kaheksajalga" |
 |
| Tunahommii |
- Puolihalvaantunutkokki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti