Maailman kallein margarita löytyy Helsingistä.

Sisälle ei sada, sanotaan. Huono keli on mitä mainion tekosyy siirtyä ravintolaan nauttimaan kalseasta kesäpäivästä. Olimme jo jonkin aikaa juonineet Aitoa arkiruokaa Alexanderin kanssa jonkinlaista mötea ravintolaolosuhteissa. Kun kaksi keittäjää yrittää sovittaa aikataulunsa yhteen, kahden valtion rajojen sisällä, tarvitaan siihen aika-avaruuden taivuttamista ja madonreikää. Lieron mentävä kolo tarjoutui Helsingin päässä uuden pizzeria Via Tribunalin puitteissa eräänä sunnuntaipäivänä.

 Sanat ”pizza” ja ”vehnä” kalskahtavat kausiliikkujan korvaan. Pienellä järjestelyllä sain ”hiilaripäivän” osumaan Stadin vierailun yhteyteen. Seurauksena roikuimme edellä mainitun pizzerian kahvassa jo kotvasen ennen avausta. Sofiankadun tulokas tarjoaa parempaa seppälää pizzan muodossa suoraan kotoa Napolista. Tyyliltään pizzat ovat perinteisen simppelejä. Listan läpiluku onnistuu hitaammaltakin lukijalta muutamassa minuutissa. Allekirjoittanut kun on jo aikaa sitten ulkoistanut pizzan valinnan leffailtaan vaimon heiniksi. Loputtoman valikoiman läpi kahlaaminen tuntuu ajantuhlaukselle. Jostain syystä meikäläisen makuaisti ei tunnu löytävän eroa etnisen pizzerian poropizzan ja frutti di maren välillä.

Tällä kertaa yksin matkustaessa olin siis iloisesti yllättynyt, kun valittavana oli lähinnä pääraaka-aine lätyn päälle. Polemiikkia aiheutti tosin margaritan hinta, joka varovaisten arvioideni mukaan, oli maailman kallein. 14 euroa kyseisestä tomaatti-juustopizzasta on viisi euroa enemmän kuin Venetsian Markuksen aukiolla. Toisaalta, Venetsian versio vastasi mikrossa lämmitettyä ”roiskeläppää”.

Tilausten jälkeen oli aikaa äimistellä miljöötä. Ovipumppu tuntui käyvän taajaan ja ravintola täyttyi sunnuntailounastajista. Sali oli jätetty miellyttävän pelkistetyksi. Mielestäni se sopi hyvin Etelä-Italialaiseen teemaan. Baari toisaalta tuoksahti turhankin askeettiselle, eikä se suoranaisesti houkutellut jäämään iltapäivävermutille ruokailun jälkeen. Avokeittiössä pöhisi vanha kunnon napolilainen pizzauuni, joka turkoosin eroottissävyisenä näytti hiukan eskimo iglulle. Uunin hyötyominaisuutena on korkea lämpötila ja kiertoilma, joka antaa pizzalle sitä paiston väriä.

Piakkoin eteen lässäytettiin kaksi höyryävää, sangen suurikokoista, napolilaista. Nythän on niin, että mielipideasioista on parasta vääntää kättä; jokaisella kun on oma vahva mielipide, eikä sen muuttaminen tule kuuloonkaan. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että pizzan reunat kuuluu syödä. Sikäli mikäli reunat eivät visuaalisen havainnoinnin perusteella vakuuta, olet luultavasti väärässä pizzeriassa. Via Tribunalissa aloitin reunoista. Taikina oli selvästi nauttinut steroideja ja turvonnut herkullisen turpeaksi. Tämä oli ehdoton vaatimus reunoille, joiden tehtävänä oli säilyttää mehevät täytteet niille varatulla pinta-alalla pizzan keskiosassa.

Ympärillä pöydät alkoivat olla täynnä. Turisteja ja lapsiperheitä. Varsinaista lastenlistaa ei erikseen ollut, mutta olimmehan pizzeriassa. Mietin, että mieluummin menisin pikku väen kanssa hyvälle pizzalle kuin ensin mäkkäriin ja sitten johonkin järkevään paikkaan erikseen tyydyttymään omia ikiaikaisia viettejäni. Sijainti Senaatintorin laidalla houkuttaa turisteja, eikä pizzaa parempaa muikkurverkkoa siihen hommaan olekaan.

Kaiken kaikkiaan söimme pizzat hyvällä ruokahalulla. Vaikka hinta tuntui hiukan suolaiselle liikkuu usean kiskan hampurilaisateria, pikaruokalat poislukien, aika samoissa uomissa. Tätä kirjoittaessa lähiöpizzerian kinkku-juusto-ananas ei enää maistu samalle. Erityispeukku täytyy antaa lyhyestä ja ytimekkäästä jälkkärilistasta: tiramisu – ja se on siinä. Kukapa kupu täynnä pizzaa enää viitsisi ruveta lukemaan kovin monipolvista opusta kannesta kanteen.

Pizzeria Via Tribunali

Sofiankatu 4
Alkuruoka: 7-16

Pizzat: 13-18e

Tiramisu: 6e

Toimituksen huomautus: Ravintola näyttää sittemmin hiukan muokanneen listaansa.