How are the young adults doing in the academia – feeling horny?

 In The Guardian (25.02.) podcast columnist Zoe Williams and Rachel Humphrey were discussing the sexual frustration experienced by the law-abiding people of Britain. Currently, gathering of two people are permitted provided they meet in terms of sports. My educated guess is that it has been rather easy to rip humor out of this one. The ”catch-22” is that the physical training activities need to be conducted outdoors. A minister hurried to say that intercourse outside is kinda illegal. Brings to my mind the sexual minority raids in Helsinki Kaivopark during the 50's. How are you colleagues in your respective institutions holding up?

Here in Tarto the restrictions are getting tighter starting from next week. Town opera has canceled all its plays, bar doors are nailed shut in the evenings and the students thirst for sex. The young scholars are trapped within their shared flats, where courting is at best done in a communal kitchen under the close supervision of a flatmate.

Sexual frustration was recently ejaculated during Estonian independence celebration earlier this week. After a long dinner and a bottle comrade Balakin was prostrated into a performance inspired by La Traviata's famous opening act's prelude and spun on the parquet like the younger Baryshnikov. While amused by the performance I could not help noticing that the act was directed for the female quota of the revelers. Even when the applauds were plentiful and the praise well-earned, Balakin plaintively sat back on his stool and later left home – alone.

In the armpit of the winter, cold and dark, the young scholar has to meet the new town, country and culture alone. An unfortunate side symptom appears to be the increase of ads on dating sides, where young women (also minors!), who presumably lost recently their jobs, and concluded a cost-benefit analysis, are offering services for money.

Meanwhile, the US announced recently its obligations towards corona economy are reaching the same share (40%) as during the Second World War. My great grandfather fought that war, my grandfather rebuilt after it and my father fought through the 90's depression. Our lot seems to be to fight through the COVID-19. In other words, millennials struggle is to sit on our asses and do nothing. A boomer might find some irony in that. However, considering, for instance Finland, the share of single households is approximately 45% the issue seems to touch at least half of the population. Be that as it may, either we need to temper our steel and mindsets for 'combat' or something else needs to be done. Otherwise the descending birthrates are going to experience a more rapid downfall and we will have a rather soft-headed academics and singles.

Apologies, thanks, and goodbye!

- Half-assed Chef

Ajatusrikos – kansalaistottelemattomuutta kahvia keitellessä

Kyky ajatella ja luoda abstrakteja konsepteja lienee yksi ihmislapselle siunaantuneista erikoislahjoista, mikä erottaa meidän muista kanssaeläimistä. René Descartes antoi ajattelulle niinkin paljon arvoa, että määritteli sillä olevaisuutta. Ajattelun rooli päivän askareissa tuntuu kuitenkin kokeneen inflaatiota. Ystävien kesken rupatellessa harkittu mielipide saattaa olla liian „diippiä“; luetun ymmärtäminen kuuluu alakouluun; ja ongelman googlettamatta pohtiminen pidempään kuin viisi sekuntia on ajan tuhlausta. Voiko ajattelulla lisätä onnellisuutta tai vapauden tunnetta?

John Hobson kirjoitti tutkielman (1902) Britannian imperialismista 1800-luvulla. Sitä pidetään yhä yhtenä maamerkkiteoksista aiheesta. Hobson määrittelee imperialismin nationalistisena perversiona, missä kansallisvaltio tunkeutuu kansojen väliseen kanssaeloon edistääkseen omien yksityisyritysten kilpailua. Hobsonin havaintoja imperialismista olivat sen tuottamattomuus. Näytti sille, että Britannian lippua vietiin monelle mäelle vain yksityisten toimijoiden afaäärien turvaamiseksi. Toisaalta, taustalla lie vaikuttanut maailman mahtavimman imperiumin kasvojen säilytys. Toinen Hobsonin havainto oli paikallishallintojen kyvyttömyys järjestyä tehokkaaksi imperiumin manageroinnin alla. Prioriteetteina kilvoittelivat alueen kehittäminen ja riisto. Seurauksena olivat kalliit tuotantokulut siirtomaassa, eikä isäntämaan vientikään luistanut. Kruunu alkoi vetäytyä.

Ensimmäiseen maailmasotakeskeytti vetäytymisen, kun siirtomaat valjastettiin sotaa käyvän isäntämaan tueksi. Weimarin Saksa menetti siirtomaansa seuranneessa rauhassa. Ympärysvallat ammensivat siirtomaistaan resursseja paikatakaseen sodan aiheuttamaa vajetta valtion kirstussa. Toinen maailmansota ja Kylmän sodan alku pitkälti muutti siirtomaa-ajan luonnetta. Riistetyistä siirtomaista ei ollut kuluttamaan sillä teholla, millä sortajavaltioiden sodan voitelemat tuotantolaitokset työnsivät ulos ylijäämää. Samuel Huntington (1993) puhuu Kylmän sodan muovaamista idän ja lännen ideologiaan pohjautuvista identiteeteistä. Länsi voitti sen kuluttajien panoksen ansiosta. Lännen omaksuma identiteetti osasi kuluttaa itää paremmin.

Francis Fukuyama (1989) arveli historian päättyneen rautaesiripun noustessa. Liberaalit markkinat olivat voittaneet ja länsimainen elämäntapa oli asettumassa taloksi Telluksella. Jotain kuitenkin unohtui. Sotaponnisteluista lämpimät tuotantolaitokset jatkoivat tavaran suoltamista entiseen malliin kuluttajien näennäisiin tarpeisiin. Toisaalta, olihan nyt koko maailma tavoiteltavissa oleva markkina. Ostovoimaa vaan ei ollut kehittyvissä maissa vielä tarpeeksi.

Karl Marx (1867) arveli kapitalismin ennen pitkäänsyövän oman häntänsä, kun maantieteellisyys asettaisi rajat markkinan laajentumiselle, mikäli markkinatalous jatkaisi tuottamista tuottamisen tähden. Marxilta jäi aavistamatta, että myös kapitalisti luki samoja teoksia ja oppi kritiikistä: on viisaampaa myydä ensin digiboksi, sitten integroitu digiboksi. Yuval Harari (2017) totesi haastattelussa joku vuosi sitten, että ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa on todennäköisempää syödä itsensä hengiltä kuin kuolla nälkään. Niinpä markkinat jatkavat kasvuaan, oli koronaa tai ei, ja Wall Street rikkoo omia ennätyksiään. Globaalissa kulutusjuhlassa toimijoita mahtuu areenalle kerrallaan vain muutamia. Vaikutusvalta internationaaleilla kasvaa, kun valtioiden verotus riippuu yhä harvemmasta toimijasta. Internationaalin puolia on syytä pitää. Hobsonin huoli 1900-luvun alussa oli massamedian värväämien yhtiöiden ekspansiopolitiikan tukijaksi medialukutaidottoman kansan edun nimissä. Tänä päivänä kursseja ja intressejä ohjaillaan Piilaaksosta twiiteillä, tuetaan ja pelastetaan valtion paketeilla. Voidaan siis puhua jonkinalaisesta „neoimperialismista“

Kuluttaminen jatkuu kuitenkin ainoastaan niin kauan kuin kuluttaja itse pysyttelee solvenssina ja uskoo asiaan. Uskoa onkin syytä ylläpitää koska pohja kuluttamiselle putosi Neuvostoliiton luhistumisen yhteydessä. Hyvinvointivaltio syntyi. Jostain syystä töitä painetaan kuitenkin edelleen kuin jälleenrakentaessa. Aikaa ei jää itse prosessista nauttimiseen. Ekonomisti John Maynard Keynesiä lainaten:

„Kun varallisuuden kerääntymisellä ei ole enää suurta yhteiskunnallista merkitystä, moraalikoodissa tapahtuu suuria muutoksia ... olemme korottaneet joitain mauttomimpia ihmisominaisuuksia korkeimpien hyveiden asemaan ... Rakkaus rahaan omaisuutena - erotettuna rahan rakkaudesta elämän nautintojen ja todellisuuden keinona - tunnistetaan siitä, mikä se on, hieman inhottava sairaus.“

Raha ei tee onnelliseksi, etenkään jos sitä ei ole eikä sen tilalle löydy korvaavaa identiteetin nimittäjää. Olen viimeisimpinä aikoina pohdiskellut onko kukaan enää vapaa olemaan onnellinen?

Franz Fanon (1961) kirjoitti kokemuksistaan Ranskan sortamassa Algeriassa käsikirjan vapaustaistelijalle. Fanonille alistaja ei ole alistettua vapaampia. Molempien on teeskenneltävä. Fanon kehottaa vapautumaan vastustamalla kaikin keinoin alistajaa. Mahatma Gandhille (1909) totaalikieltäytyminen yhteistyöstä imperialistin kanssa oli ainoa vaihtoehto. Kansalaistottelemattomuudella saattoi loihtia esiin hyvää teeskentelevän imperialistin todellisen luonnon. Molemmat, Gandhi ja Fanon, kehoittivat opettelemaan itse prosessista nauttimisesta ja sen vapauttavasta tunteesta. Toisin sanoen olemaan oma itsensä ja nauttimaan itselle merkityksellisistä asioista.

Helpommin sanottu kuin tehty. Kun rahan teon prosessin on kerran sisäistänyt ja ansaitsemisesta tulee itseisarvo siitä on vaikea päästä eroon. Sivujuonteena, Harari jatkaa, todennäköisin ennenaikainen kuolemaan johtava onnettomuus on itsemurha. Nämä ovat ikäviä uutisia myös uus-imperialistiselle mogulille. Performanssia kuluttamisen tärkeydestä ja iloista on kuitenkin ylläpidettävä. Moguli on pakotettu kantamaan maskia. Kassavirta ja somen vaikuttajat toimivat mittareina sille miten hyvin tarina myy. Mieleen tulee Orwellin (1936) dilemma elefanttia ampuessa: vaikka ei haluaisi ei ole vaihtoehtoa. Mikäli haluaa säilyttää uskottavuutensa on elefantti ammuttava. Moguli ei siten ole sen vapaampi toteuttamaan itseään kuin kulutustottumuksiensa alistama töissäkävijä. Maski istuu tiukassa.

Itsensä tutkiskelu voi paljastaa omien haaveiden mukautuvan pitkälti ennalta saneltuihin kaavoihin. Kansalaistottelemattomuus kulutusyhteiskunnassa on lisäksi tavattoman hankalaa. Tämän voinee allekirjoittaa jokainen, joka on yrittänyt korjauttaa puhelintaan uuden ostamisen sijaan; tai joka on yrittänyt kieltäytyä lisävastuusta töissä. Fanon varoittaa imperialistin metkuista, joihin sivistymätön vapaustaistelija helposti lankeaa.

Näinpä vapaa-aika kannattanee tehdä mielenkiintoiseksi ja kehittäväksi. Jos työpäivän jälkeen on niin väsynyt ettei jaksa antaa itselleen enää mitään ollaan jo melko vaarallisilla vesille. Jostain syystä meidän yhteiskunnassa on vallallaan yleistys ajattelun paheellisuudesta. Ajattelu on töistä vastenmielisintä. Myös oman minän pohdiskelu, etenkin uskon asioiden kautta (lue: arvot&etiikka), on pitkään ollut hyllytettynä. Heikki Kännön mainiossa verbaalisuutta tihkuvassa teoksessa Runoilija (2020) tarinan Nietzsche pohdiskelee taivaanlintuja, noita erikoislaatuisen lentokyvyn omaavia otuksia. Lintu käyttää erikoista ominaisuuttaan joka päivä ja kaikkeen. Sama lienee totta muidenkin erikoiskykyjä omaavien elukoiden suhteen. Ihmisen Nietzsche julistaa poikkeukseksi: ihminen suorastaan välttelee erikoiskykynsä, ajattelun, käyttämistä.

Ajattelu, pohdiskelu tai meditaatio osaa olla kuormittavaa työtä. Toisaalta, se on myös palkitsevaa ja viihteellistä, kunhan siinä vähän kehittyy. Fanonille erityisesti mieleen on ajattelun kapinallinen luonne: se on ilmaista eikä rikastuta juuri ketään paitsi ajattelijaa itseään. Toisaalta, myös prosessista, tai vapaa-ajalla rituaalista, voisi oppia nauttimaan. Seurasin kolleegani turkkilaisen kahvin keittoa: harras askartelu, joka tuottaa pari kuppia herkullista kahvia toiminee ikään kuin meditaationa ja on tyydyttävää itsessään. Minästä syrjäytyneelle kuluttajalle ajattelu ja rituaali voinee luoda merkitystä omaan elämään. Coquito ergo sum – Ajattelen siis olen.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

- Puolihalvaantunut kokki

Suomessa harjoitetaan ruokaterroria koulussa ja kotona

HELSINGIN SANOMAT erehdyksissään päätyi julkaisemaan Puolihalvaantunutta journalismia 4.2. mielipideosastollaan. Ohessa aiheesta kiinnostuneille taustoja laajemmin tähän polemiikkiin.

KUVA. Sami Kero. HS.

HELSINGIN SANOMAT kysyi kirjoituksessaan (2.2.), onko kouluruoka pelkkää höttöä. 

Asiantuntijat Fogelholm ja Erkkola olivat yhtä mieltä siitä, että koululounas on ainoastaan osa päivän ravinnosta. Silti usein kuulee puhuttavan kouluruoasta monelle ainoana kunnollisena ateriana (kts. Opetushallitus, Ruokavirasto). Mainittakoot, että Fogelholm itse on ollut draftailemassa ravintosuosituksia Ruokavirastossa.

Vegaaniliiton puheenjohtaja Susanna Vilkamaa kommentoi tutkimusta (HS Mielipide 3.2.) huomauttamalla, että harva edes huomaisi, jos lihanakit vaihtuisivat kasvisnakkeihin. Vilkamaan väitettä tukee Hiillos makkaran suuri suosio Suomessa (43% lihaa. Atria.fi). Tämä vastannee kysymykseen ruoan höttöydestä. Vilkamaa ehdottaa runsaampaa mausteiden käyttöä. Opetetaan siis makuaistittomia syömään vahvistamalla makuja? Mietin tässä veljenpoikiani. Tokkopa maistuu sedän puolihalvaantunut lihakeitto, jos siihen on villinä korttina lisätty savupaprikaa ja sitä kutsutaan gulassiksi. Asenteet tulevat kotoa. Jos kotona ei ole aikaa/rahaa/kiinnostusta satsata monipuoliseen safkaan lapset sitä tuskin omaksuvat omin päin.

Suomi on hienomaa ja Suomessa on onnistuttu käsittääkseni kohtalaisen hyvin estämään eri sosioekonomisten ryhmien eristäytymistä. Saman koulun alueella perheissä syödään Roquefortia, Oltermannia ja vegaanijuustoa. Keskuskeittiölle heitetään tuima haaste, kun kaikki tarpeet tulisi tyydyttää. Turvallinen valinta on hajuton, mauton, munaton, esteetitön.

Yhdyn Vilkamaan huoleen ruoan mauttomuudesta. Uskon, että apua voisi löytyä Ranskan mallista, jossa makujen kesyttäminen alkaa varhain. Lapsille voitaisiin pitää jo päiväkodissa vihannesten maistelupäiviä ja kertoa eri ruokakulttuureista. Kutsutaan sitä vaikka ”gastronomiaksi” (kts. Gastronomie. Suom. vatsansääntelyn taito, eli vatsan hyvinvointi). Meillä Suomessa on tässä asiassa heikosti osaamista huippuravintoloiden ulkopuolella eikä monessa perheessä ole joko uskallusta tai varaa kokeiluihin. Taannoisessa HS:n ruoka-aiheisessa artikkelissa kannustettiin syömään lautasen reunalla muutakin kuin tomaattia, kurkkua ja jäävuorisalaattia. Kommenttikentässä kritisoitiin esimerkiksi punajuuren lisäämistä salaattiin ”fine-diningiksi”, mihin kotikokilla ei ole kompetensseja.

Ongelmana näen nimenomaan osaamisen puutteen. Valitettavasti suomalainen ruokakulttuuri on lipsahtanut sämpyläkulttuuriksi. S-ryhmän ruokaloissa availlaan pusseja ja sotketaan eri tetrojen puljonkeja keskenään. Kotona ei ole aikaa tai osaamista laittaa ruokaa. Ruoka-alan oppilaitoksissa opettavat 80-luvun dinosaurukset, jotka ovat menettäneet kokonaan kosketuksen ravintolatason ruoanlaittoon. Viime vuosina koulutusta onkin muutettu ja yhä useammasta oppilaitoksesta valmistutaan ravintolakokin sijaan suurtalouskokiksi. On tärkeä ymmärtää, että tänä päivänä suomalaisissa ravintoloissa ei enää juurikaan valmisteta ruokaa. Sitä lämmitetään. S-ryhmän taannoisen kruununjalokiven Fransmannin keittiössä vieraillut ruokatoimen kehittäjä vastasi kysymykseen miksi kanan tissien täytyy tulla valmiiksi kypsennettynä keittiöön: ”et uskoisi kuinka moni kokki ei osaa niitä paistaa”. Nuori keittäjä säästää veitsien ostossa. Sakset riittävät.

Tällaisessa tilanteessa kaiken maailman vippaskonstit kaivetaan esiin. Ruoka nähdään ainoastaan ravinteiden luettelona tai politiikkana. Lueskelin joulun aikaan vanhaa neuvostovirolaista keittokirjaa. Opukseen oli liitetty ravintolan ruokalista. Ahkeralle neuvostoihmiselle tankkaaminen oli tärkeä tehdä huolella. Niinpä menun annosten ohessa oli kirjattu annosten ravintosisältö, kalorit, vitamiinit ja hivenaineet. Tätä politiikkaa käsittääkseni noudatetaan jo osassa henkilöstöravintoloita.

Ruoan politisoituminen Suomessa materialisoituu ruokaterrorina. Pelottelun ja suoranaisten valheiden verkolla kuitataan monipuolisuuuden puute ja tuetaan S-ryhmän asemaa HORECA-sektorilla. HS:n ruokapalstalla Perkele istuu vasemmalla ja piru oikealla olkapäällä. Lukiessa mieleen tulee Putinin kokin käsikirja: milloin konsti on „salakavala suola“, milloin raudanpuute tai ruokamyrkytys. Terrori on tuontituote 80-luvun Kanarian matkoilta: älä syö mereneläviä ravintolassa, älä pyydä jäitä kokikseen, salaatissa voi olla matoja. Pelottelussa saattoi olla toisinaan perää. Kannattaa muistaa, että 80-luvun turisti lounasti pakettimatkalla etukäteen myydyllä aterialla. Miksi siis nähdä köökissä vaivaa, kun asiakas tulee kuitenkin? Samaan lopputulokseen päästään kansallisen tason terrorilla. Oiva-tarkastus lyö ruttunaaman ravintolan oveen, kun henksun pukkarin lattialla on ulkojalkineita. Asiakkaat kaikkoavat ruokamyrkytyksen pelossa hymyilevään S-ryhmäläiseen. Ruoka ei ole yhtä hyvää, mutta ainakin turvallista. Kannattaa kuitenkin huomata Ässäläisen Oiva-hymy. Vaikka suu on hymyssä silmät irvistävät. Kulut vaadittaviin hygienia hifistelyihin tulevat kalliiksi. Onneksi rahaa saa tilapäisesti käyttöön Ryhmän hautauspalveluista (HOK-Elanto Hautauspalvelu). Veistellään sitä arkkua sitten Suomen ruokakulttuurille myöhemmin, kun kilpailijat on karsittu markkinoilta.

Politisoitumisesta ruokakaupassa kielii Suomessa yhä vallitseva 50-luvun meijeripropaganda. Anne Koskinen Helsingin Palvelukeskukselta puhuu ”poliittisesti kuumasta perunasta“. Maidon lillittämisellä on „taloudellisia“ (vrt. terveydellisiä) vaikutuksia.

Terrorisointi hygieniasta, myrkytystiloista ja mullasta juurikkaissa on johtanut, Suomen koon huomioon ottaen, outoon ilmiöön jättimäisistä ruokahalleista. Muutama vuosi sitten Viroon muuttaessa olin iloisesti yllättynyt, kun lähikaupasta löytyi ankansydämiä, makrillia, ostereita, siansorkkia ja naudan luita. Tämä oli ehdottomasti parannus Prisman lihahyllyyn, mistä löytyy jauhelihaa eri rasvakoostumuksilla 20 metrin matkalta ja kalatiskiltä saa lohta tuoreena, savustettuna ja suolattuna. Hehtaarihalli antaa valheellisen kuvan valikoiman laajudeesta. Syyrialainen opiskelijakolleega kommentoi prismanomaista kasvistarjontaa lähinnä vitsiksi. Kaikki näyttää muovilta. Koronajouluksi osa opiskelijoista palasi kotimaahansa. Sain Turkista terveisiä: ”tule tänne. Täällä teurastajalta ostettu liha on halpaa ja raakakypsennettyä!” Hulinan keskellä se helpoin kikka monipuoliseen ruokailuun hukkuu meluun: hyvä ruoka, parempi mieli. Vastuulliseen syömiseen kuuluu koko elukan hyödyntäminen. Liika ruokakulttuurin sterilisointi johtaa siihen, että naudassa ei enää muuta syömäkelpoista kuin fileet. Se tarkoittaa noin neljääsataa kiloa teurasjätettä ja viidenkymmenen euron kilohintaa. Ilmeisesti etelään mennessä ”hyvinvointivaltion” konsepti koetaan erilailla.

Kysyn onko Suomessa juututtu Kylmän sodan jälleenrakentamisen mindsettiin? Tehokkuusajattelu palveli isovanhempiani, kun luotiin tätä hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta nyt kun meillä sellainen on pitäisi jarruttaa nauttimaan hedelmistä ja kaivaa esiin myös se vatsan hyvinvoinnin lääke: gastronomia. Asenteet tulevat kotoa. Kritisoidessa vegaanivanhempien päätöstä kasvattaa lapsesta vegaani kannattaa miettiä myös omia lapsia: haluaisitko, että lapset oppivat syömään vitamiinit purkista vai lautaselta?

Ehdottaisin muutamaa temppua tilanteen kohentamiseksi.

1. Valtion olisi hyvä tarjota läpinäkyvyyttä suosituksilleen. Fogelhom, jos voisit alkaa liittämään muidenkin kuin omien julkaisujesi lähteitä juttuihin. Tutkimusta tehdään näet muuallakin kuin vain Suomessa. Uskon, että tämä vähentäisi vallitsevia ristiriitaisuuksia ravinteikkaasta ruoasta.

2. Ravintoloitsijat ja keittäjät, katsotaan me peiliin. Ala ei ole niin helvetin hyvin palkattu, että sitä kannattaisi rahan takia tehdä. Missä on ammattiylpeys? Mitä on ruoanlaitto? Oletko ruoanlaittaja vai lämmittäjä?

3. Työttömät ravintolatyöntekijät, ansiosidonnaisen korvauksen aikana hankitun tulon rajaa on nostettu korona-aikana. Soittakaa kaupungille ja kysykää saako tulla kouluun kertomaan raaka-aineesta ja ryöppäämään parsakaalia lapsille.

4. Kuluttajat ja koululaiset, maistuvan ruoan arviointiin ei tarvitse ammattitutkintoa. Omat aistit riittävät. Paska kannattaa palauttaa keittiöön tai kauppaan. Jokainen ostopäätös on äänioikeuden käyttöä. Asenteet alkavat kotoa. Kyllä se siitä.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

- Puolihalvaantunut kokki