Kaksitoista tuntia Tartossa

Heti kymmenen jälkeen aamulla bussi ryömittää parkkiin Tarton bussijaamalle. Ilmassa ei haista sitä samaa merellistä nyanssia, mikä Tallinnassa nenään ottaa jo kotiovella. Sen sijaan ilmassa leijalee utu, mikä kielii hellepäivästä. Tartto on opiskelijakaupunki, mutta myös kesäkaupunki. Tämäkin viikonloppu on ahdettu täyteen tapahtumia, mikä tarkoittaa, että koko linna kolmenkymmenen kilometrin säteellä on buukattu viimeistä hetekaa myöten. Tästä johtuen päätimme ottaa viimeisen bussin illalla takaisin Tallinnaan.

Edessä on pitkä päivä ja varustusta on syytä keventää. Bussiasemalla on säilytysmahdollisuus vuorokaudeksi kahden euron hintaan. Rinkka jää ilman muuta sinne. Kamera kaulaan ja kenttäpullo völjyyn. Lompuukki on hyvä olla, jos sattuisi jano yllättämään. Sitten menoksi!

Raatihuonetta lähestyessä karsinat alkavat jo kaubamajan kulmalta. Juoksijoita radalle kirmaa mutkan takaa. Hieraisen silmiäni. Jokin ei nyt täsmää. Aivan kuin kaksi juoksijoista olisi kytkettynä toisiinsa. Aivan, nyt minä ymmärrän! Tämä on paratriathlon. Illalla Tartossa soittaa A-ha. Tohinaa riiittää.

Raatihuoneen aukiolla on pakko pysähtyä aimistelemään optista harhaa minkä kapunkiarkkitehti on luonut kapenevalle aukiolle. Paras paikka sen katseluun on pieni Emajoen ylittävä kaarisild aukion alapäässä. Nyt se on kuitenkin eristetty juoksijoille.

Jatkamme matkaa yliopistolle. Huhujen mukaan Baltian paras korkeakoulu. Allekirjoittaneen täytyy tosin huomattaa, että käsittääkseni kilpailut Tarton ja Tallinnan oikeustieteellisten välillä ovat päättyneet aika tasan viime vuosina. Komea päärakennus silti on ja myöntää täytyy, että keskusta huokuu vanhan yliopistokaupungin henkeä toisin kuin pääkaupunki Tallinna.

Sitten sitä juomaa. Tiuku repii puolta kahtatoista ja maaru se vaan muistuttaa, että edellisestä ateriasta on viisitoista tuntia. Päätimme toteuttaa ekskursiollamme kahvilapruuvin. Kahvilakulttuuri on Virossa voimakkaampi kuin kapakkikulttuuri. Kahvin ja pullan lisäksi kahviloista saa usein hyvää ruokaa ja viiniä.

Istumme Rüütlin varteen Meat Market -kuppilaan. Ravinteli tarjoaa lounasta hintaan 5,90, mikä ei myöskään näytä hassummalle. Itse olen kuitenkin jo kehittänyt fiksaation Schnitzeliin ja tilaan mokoman. Meat Marketissa on viihtyisä baari, joskaan tällä kelillä siellä ei malta istua. Terassi on parempi paikka.

Jälkiruoalle raahaudumme naapuriin Chez Andreen. Leivospuoti tarjoaa mauttoman pitkän rivin herkkuja vitriinissä, sekä kuuden euron lounasbuffaa puolilta päivin. Puhvetin tarjonta on runsas, mutta se on kuuden euron buffa. Suurin osa tuotteista vaikuttaisi tulevan pussista. Leivospuoli sen sijaan houkuttaa. En tiedä arvon lukijasta, mutta meikäläisellä on joku juttu meneillään macaronsien ja kuplajuoman kanssa. Hylkyyn sampanja ja mansikat, jos tarjolla on macaronseja! Kolmella eurolla kylkeen saa ihan kelvollisen kakkupalasen.

Arkkitehtuuria

Ennen yhtä nousemme taksin kyytiin ja otamme suunnan kaupungin koillispuolelle Eesti rahva muuseumiin. Kansallismuseo on jo itsessään jonkinlainen nähtävyys. Vaikuttava julkisivu sekä museon interaktiivisuus jäivät mieleen. Lippukassalta saa mukaansa kortin, jota väläyttämällä kaikki opastekstit saa kätevästi käännettyä omalle kielelleen. Museoon on hyvä varata 2-3 tuntia ja taksiin viisi euroa suuntaansa.

Takaisin tullessa pyydän hevosmiestä jättämään meidät Karlovan kaupunginosaan. Boheemi alue on tunnettu vanhoista puutaloista, kirppareista ja kahviloista. Sisäpiirin vinkki ohjasi meidät Anna Edasi kahvilaan. Suloinen kahvila on toisen sukupolven yrittäjän näkemys lapsuutensa pullanhajuisesta mummolasta. Vinkki kahvilasta ei ole jäänyt ainoastaan meidän sisäpiiriin, huomaan. Jono kiermurtelee kahvilan tiloissa. Nopeaa janoa sammuttamaan päätämme lopulta pyrähtää kadun yli kapakkaan. Karlovan Barlova osoittautuu vallan miellyttäväksi boheemiksi kuppilaksi. Romaani nenän alla istuva kyyppari Kristiin kertoo paikan olevan taiteilijoiden suosiossa. Illalla on live-keikka sekä leikkimuotoista kisailua.

Pöytävaraus illalliselle on kuudelta, mikä jättää meille vielä hyvin aikaa hortoilla ympäri Karlovia äimistelemässä pysähtynyttä aikaa. Puutalojen aitojen välistä näkee silloin tällöin kanoja pihamaalla, sekä yhdet kumisaappaat pystyssä yksin keskellä pihaa. Niiden ulkoiluttajaa ei näy missään.

Seitsemään mennessä on reput haettu säilöstä ja naama kammattuna. Seisomme ravintola-kahvila Wernerin edessä. 1896 perustettu kuppila on Viron vanhin yhtäjaksoisesti toiminnassa ollut kahvila.

Suojaisa sisäpiha tarjoaa hyvä puitteet syömiseen kuumanakin päivänä. Sisätiloista löytyy uhkea ruokasali, sekä levoton kahvilavitriini. On suolaista ja makeaa. Vaikka eivät kahvilatuotteet yleensä ole mikään meikäläisen märkä päiväuni menevät nyt vaipat vaihtoon. Kahvilan jono alkaa ulko-ovelta saakka, mikä sekin kertoo oman puolensa tarinasta.

Viime aikoina Werner on alkanut tarjoamaan keittiön paineen vaikutuksesta myös varsinaista menua. Keittiömestari Merino Lastik on saanut suhteellisen vapaat kädet toteuttaa Tallinnasta hankittuja oppeja kyökissään. Nuorelle kaverille oppia päähän ovat takoneet mm. Janno Lepik ja Kristjan Peäske Leib ravintolasta Tallinnassa. Listalta löytyykin joitakin erikoisuuksia kuten esimerkiksi strutsia. Carte -listan lisäksi Wernerissä on myös terassilista, mistä löytää kesälistan ikivihreät, kuten burgerin ja simpukat.

Poikkeuksena useisiin paikkoihin Werner tuntuu huolivan myös alan ammattilaisia töihin saliin. Terassia luotsaavat tytöt kääntelevät noin kuuttakymmentä asiakaspaikkaa kahteen pekkaan hymyissä suin.

Jälkiruoaksi on pakko koittaa vitriinin tuotteita. Erityisesti konvehdit näyttävät suussasulaville. Werneristä on helppo lähteä hymyissä suin. Aikaakin näyttää vielä olevan tuopin mittaiselle jälkianalyysille näkemisen arvoisessa opiskelijakapakassa Mökussa.

Bussi Tallinnaan nytkähtää liikkeelle laiturista. Kaksitoista tuntia Tarttossa on käytetty tehokkaasti. Minun vielä valitessa Lux Expressin päätteeltä illan elokuvaa on vaimo jo karannut tirsamaahan.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Strutsia

Wernerin vitriinistä

Wernerin viihtyisä terassi

Yläkerran iltaravintola

Balti Jaaman Torilla Tavataan!

Toreilla on alettu tapaamaan Tallinnassakin. Pari vuotta sitten remontoitu Baltijaaman tori (Baltijaam Turg) on houkutellut aika kivasti turisteja ostoksille. Eikä ihme, onhan se ilmeeltään Keldrimäen Keskitoria (Keskturg) helpommin lähestyttävä, vaikka hinnoissa näkyy pieni turistilisä. Ero ei ole kummoinen ja paikallisetkin löytävät edelleen paikalle.

Torilta löytyy hedelmä- ja vihannesosaston lisäksi kala- ja lihasali, sekä useita pienempiä erikoistuoteputiikkeja. Yläkerran rättikauppojen seasta voi tehdä arkipäiväisempiä löytöjä kirppareilta. Muutama antiikkikauppakin löytyy, joissa tavaran kierto on ilahduttavan vilkasta. Joka kerta käydessä hyllyissä on jotain uutta.

Laaja valikoima

Puolihalvaantuneen mielestä parasta torin tarjonnassa on kuitenkin ruoka- ja juomapuoli. Katutason kerroksesta löytyy aika kattavasti ruokaa ympäri maailman. On gelattoa, georgialaisia piiraita, grillattua kanaa, sushia, sekä taikkua ja arabialaisia leivoksia. Yksi suosikkipaikkojani on tehokuutio aivan hulinan keskellä. Konttori käsittää Baojaamin paistopoteron sekä Humalakodan olutpisteen.

Humalakodan varsinainen lounasravintola ja terassi ovat toisessa kerroksessa. Kun mono alkaa laahaata lattiaa on kodan terassi se pysähdyspaikka. Auringonpuoleinen terassi vetää arviolta satakunta käsityöoluen nautiskelijaa sisuskaluihinsa. Kuumana päivänä aurinkotakuu löytyy, toisaalta terassilla ei kyllä skandinaavi kehtaa tuoppia pidempään istua. Ja Hän näki, että tämä oli hyvä, sillä terassin vaihtuvuus säilyy, kun paikkoja vapautuu.

Isoon janoon ja pieneen nälkään

Humalakodan lounas on jämäkkä ja passaa isompaan nälkään. Pienempää pöperöä on kätevä nautiskella katutason konttorissa, missä Baojaam tarjoaa soft buneja aivan Humalakodan olutpisteen kyljessä. Soft buni tarkoittaa syntistä höyrysämpylää, joka Baojaamin tapauksessa on survottu täyteen esimerkiksi ylikypsää possua, grillattua lehtikaalta ja maapähkinää. Rakastan pistää parkkiin baarijakkaralle tiskin itäpäähän aivan liiketilojen rajamaastoon. Siitä on kätevä tilailla olutta Humalakodasta ja buneja naapurista. Baojaamin pojat huudattavat Isoa Vihreää Munaa siihen tahtiin, että grillin lämpöön tottumaton hikoilee jo vierestä katsellessa.

Bunitouhun katselu kiihottaa keittäjän aisteja. Paistopotero on täysin omavarainen, mikä tarkoittaa, että kaikki – taikina mukaanlukien - tehdään siinä silmien alla. Noin neljän neliömetrin tilassa kahden kokin liikehdintä on kurinalaista ja askelmerkit harjoiteltuja. Bluetooth-kaiuttimesta soiva kiihkeä tempo rytmittää työtä. Grilli hohkaa tuoksuaan, kokkitakki liimaantuu selkään ja kassakone kilisee. Aijai!

Pienpanimo toisessa kerroksessa

Kerrosta ylempänä panimomestari Jaan-Kristian vie meidät tutustumaan panimon tiloihin. Panimomestari on helppo tunnistaa baaritiskiltä. Kylän ainoa kaveri, joka kesäpäivänä istuu kumpparit jalassa. ”Lähellä tuotettu” on kohtalaisen konkreettinen ilmaisu Humalakodan tapauksessa. Panimo on aivan baarin takana samoissa tiloissa. Jaan-Kristjan tuuppaa 600-800 litraa tavaraa tulemaan kertalaakista. Hyllyt notkuvat maltaista. Osa on tuotantoa, osa kokeiluja varten. ”Aina on oltava pilke silmäkulmassa uusien tuotteiden loihtimiseksi”, virnistelee Jaan-Kristjan.

Kaveri onkin aikamoinen poppamies. Nuoresta iästään huolimatta panimomestari tuuppaa useampaa tyyliä pihalle kaikkein pyhimmästään. Vaste uuden satsin valmistumiselle on kutakuinkin kuukausi, joten ajanhermolla on oltava koko ajan. Kesällä olut maistuu kansalle ja pienpanimo voi räätälöidä tuotteensa sesongin mukaan ja suosia kevyempiä oluita. Pakkasten paukkuessa paksummat putelit tekevät paremmin kauppansa.

Sitten päästään itse asiaan. Baaritiskille on ilmestynyt neljän suora talon tuotteita. Puolihalvaantnut katsoo parhaaksi kääriä hihat ja avata ylimmän napin. Oluet ovat tyyliltään kesäisiä. Vanhan luostarioluen ystävälle ensivaikutelma on kevyt. Vaan siinäpä lienee pienpanimon taika. Koska kesä, ei liene järkevää panna paksuja siirappeja tankkiin jurnottamaan. Jaan-Kristian esittelee suosikkiaan, joka sisältää ainoastaan 3,8-pinaa alkoholia. Mausta löytyy mandariinia ja jusu-mehua. ”Sopii terassille, eikä 'hatuta' niin herkästi kuumanakaan päivänä”, ohjeistaa panimomestari. Puolihalvaantuneeseen nenään soveltuvin kokelas on karvaampi amber ale, mistä löytyy se raikas humalan puraisu. Ja kas kummaa, amber alessa on eniten alkojakin. Kyllä vanha simasuu tunnistaa.

Hassumpi ei ole talon vehnäkään. Näkisin sen parittelemassa erityisen kiihkeästi esimerkiksi juuri Baojaamilta saatavien herkkujen kyljessä. Saman tuotteenhan löytää alakerran olutpisteeltä. Nelikon viimeinen, APA, jää mieleen helpoimpana koko kansan kaljana.

Mutta oluitahan Humalakodasta löytyy ja kakkoskerroksen terassi on kelpo paikka niitä pruuvailla. Kolleegani Alexander Trivedi asetti oluet täysin erilaiseen järjestykseen mieltymyksiensä perusteella. Mutta niinhän sitä sanotaan: toinen tykkää äitistä ja toinen tyttärestä, ja ei niin ronkelille kelpaa molemmat. Kaupungissa on kuitenkin uusi sheriffi. Jaan-Kristian on kirjaimellisesti täyttänyt kumisaappaat ja olinpa näkevinäni stetsonin riippumassa henkilökunnan pukutiloissa.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!