Tallinnan Tuolla Puolen. IV.

Toisinaan puskaradion vastaanotin poimii eetteristä mielenkiintoisia vaihtoehtoja vatsalaukun päänmenoksi. Kokemus on opettanut, että ihan kaikenlaisiin hassutuksiin ei kannata hurahtaa, mikäli kukkaronnyörit on sidottu opiskelijabudjettiin. Tänä myöhempien aikojen foodien (”ruokahössöttäjä?”) aikakaudella usein suosituksia hyvistä kapakoista sataa nilkkoja myöten. Puolihalvaantuneen kokin nenä on, lukuisia soppia hämmennellessä, kultivoitunut poimimaan tästä informaatiotulvasta usein ne kaikkein poikkitaiteellisimmat ruokahössöttäjän suositukset. Rima suosituksien vastaanottoon on kokenut devalvaation.

Viime kesän kynnyksellä I/17 erasmus-saapumiserä pakkaili laukkujaan. Kevään mittaan olin ehtinyt käydä opiston kuntosalilla irvistelemässä useampaan otteeseen erään kreikkalaisen ruokahössöttäjän kanssa. Kotiinlähtöä edeltävänä iltana oli tarkoitus juhlistaa vinkeän kevään päätöstä kreikkalaisessa tavernassa Varkizanassa. Mukaan oli kutsuttu Giorgosin toimesta sankoin joukoin ulkomaalaisia opiskelijoita, puolihalvaantunut kokki mukaan lukien. Tuona iltapäivänä kenties toisiksi viimeinen tuoppi olisi kannattanut jättää hanaan, koska myöhästyin bussista ja näin ollen jäin, lautasen sijaan, nuolemaan näppejäni nurkkapöytään.

Kun myöhemmin illalla ilosanomaa Varkizanasta sitten laulettiin Vana Linnan oluttuvassa, jäin pohtimaan olisiko osallistuminen fiestaan ollut sittenkin paikallaan. Tilaisuus tarjoutui männä viikolla pikku rouvan saapuessa komennukselta takaisin kotiin. Tervetuliaiskukat olivat jääneet virulle ja tilaisuuden relatiivinen odotusarvo oli ehkä jäänyt meikäläisen osalta materialisoitumatta. Pika pikaa siis louhin takaraivosta ideaoita illanviettoon. Mieleen putkahti kortteliravintola Varkizana Lasnamäellä.

Viimeaikaisimpiin kotkotuksiini on kuulunut niin sanottu Pioppi -Dietti. Homman jujuna on olla trendikkäästi lasin punaviiniä illassa mahdollistavalla dietillä. Pioppi-hössötys pohjaa vahvasti välimerelliseen ruokavalioon, jättäen ne Valion tuotteet vähemmälle. Näin ollen suuntasimme välimerelliselle ruokamatkalle Varkizanaan. Bussit nro. 44 ja 51 Hobujaamalta kuljettavat kätevästi melkein oven eteen.

Pienen haparoinnin jälkeen kapakka löytyi. Kokki-omistaja Lucas tuulahti kaikkein pyhimmästä toivottamaan meidät tervetulleiksi. Panin merkille, että vain kahdessa pöydässä oli katteet jäljellä. Ravintola sulkee kello yhdeksän ja tiuku repi nyt puoli yhdeksää. Ilmeisesti Varkizanan ovipumppu on aktiivisimmillaan siinä viiden ja seitsemän välillä. Lucas vahvisti edellä otaksutun ja totesi, että 90% asiakkaista on paikallisia Lasnamäestä. Samaan yhden miehen kakofoniaan selvisi, että Varkizana oli toiminut aiemmin Vana Linnassa Artemis -nimellä. Kuten hyvin tiedetään kokki ja liikemies harvemmin personoituvat samassa henkilössä. Lucas oli päättänyt vaihtaa ravintolan nimeä muuton yhteydessä. Näin ollen vanhat asiakkaat eivät olleet enää löytäneet perille. Taannoinen kuppila Vanhassa oli ollut, eritoten suomalaisten, suosiossa, minulle kerrottiin. Tämä väite ei sinällään yllättänyt ottaen huomioon pöydän antimet. Kuten kreikkalaisessa ravintolassa kuuluukin, oli lista askarreltu vahvasti grillin ympärille. Lohkoperunat, ikävä kyllä, murjaistiin melkein joka lautasen reunalle.

Jos meikäläiseltä kysytään, ja harvoin kysytään, mutta vahva mielipiteeni on se, että melkein missä tahansa kuppilassa voi sen lounaan käydä lusimassa. Jos toisaalta samasta ovesta tulee astuttua toistamiseen vaaditaan kapakalta ”sielua”. Sielu voi konkretisoitua persoonalisessa palvelussa tai atmosfäärissä. Varkizanassa se kökötti keittiön takaseinällä puugrillin muodossa. Vaikka ”tsöge” käsitti askeettisuudessaan yhden apupöydän, rasvakeittimet ja grillin, nosteli Lucas hiilien päältä perin kelvollista lammasta, pitaleipää, paprikaa ja fetaa pöytää somistamaan. Tämän lautasen varjopuolella kyyhöttävät lohkoperunat herättivät nekin lopulta hämmentynyttä keskustelua. Ihmettelimme vaimon kanssa miksi jostain syystä tämä etäisesti valkosipulinkynttä muistuttava lohkoperunamalli, siihen parkkiintuneella aromillaan, tuo mieleen 90-luvun lopun matkat Kreetalle ja Rodokselle.

Lucas palasi täyttämään laseja kreetalaisen Ayrarakisin talon tuotteella. Tiedustelin miksi toiminta Vanhassa oli lopetettu, vaikka ravintola oli ollut kuuleman suosittu. Syynä oli liiketilojen omistajan päätös. Lisäksi Lucas oli haaveillut ravintolan avaamisesta Helsinkiin, mikä oli kuitenkin kariutunut viime hetkellä avotulen muodostamaan pulmaan keittiössä. Suomessa ei tosiaan puugrillejä saa lyödä tulille ravintolakeittiössä.

Pääruoan korjaamisen jälkeen Lucas sai ylipuhuttua kokeilemaan baklavaa. Kehuin maistaneeni edellisenä päivänä kyseistä tuotetta Baltijaaman torilla. Sain keppiä ylpeältä kreikkalaiselta omistajalta: oliko se turkkilaista? Niinpä tietenkin! Siellä ei osata baklavaa valmistaa. Minun annettiin ymmärtää, että Varkizanan voi tuli erityisesti baklvaa varten Italiasta, mistä se oli tullut viimeiset 14 vuotta. Syy - koska se oli vain yksinkertaisesti paras voi kyseiseen leivonnaiseen. Myöntää täytyy, että antelias voin ja hunajan käyttö leivonnassa tuottaa rapeamman tekstuurin kuin kidesokerin käyttö, jolla on tapana tahmaantua jäähtyessä.

Ruokailun jälkeen ripustin Lucasin rintaan sheriffin tunnuksen perinteisen tippijaloviinan muodossa. Vanha viininenä raksautti putelin auki siltä seisomalta ja annosteli eliksiiriä kolmeen lasiin. ”Yamas!” Lucasin irvistyksestä päätellen loput saattaisivat päätyä pippurikastikkeeseen. Noh, siinähäpä oiva syy käydä Varkizanassa pippuripihvillä.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!