Jos data on firmojen uusi kulta, niin aika on sitä ihmiselle.

Hesarin jutussa 21.02. pohdittiin vapaa-ajankäytön pulmallisuutta perheissä. Usein viimeistään lasten ilmaantuminen ruokakuntaan vaikuttaa aiheuttavan 24-tunnin syklin riittämättömyyden tunnetta. Itselläni ei ole vekaroita housun lahkeessa kärttämässä huomiota, mutta olen siitä huolimatta pannut merkille ajankäyttöön liittyviä ongelmia.

Kun yksin jo työ, lapsista puhumattakaan, kuormittaa aikataulua niin paljon, että vapaa-aikaa joutuu optimoimaan ja arjen askareita priorisoimaan, tulee helposti astuneeksi kulutusmuottiin.

Palvelun tarjoajat ovat tästä sangen tietoisia ja katukuvassa se näkyy mainoksina kuten ”olet ansainnut tämän ja tämän”, tai ”osta itsellesi hetki aikaa”. Oma-aika on ihmisen kulta. On ironista, että taistelemme valmiissa maailmassa oman olemassaolomme oikeutuksesta.

Muistini mukaan raapustelin tästä joskus aiemmin. Tuolloin tausta-ajatuksena oli mitä viivan alle jää kuun lopussa, jos pitkiä työpäiviä ja palkkanauhaa täytyy kompensoida taksimatkoilla, auton omistuksella tai illallisella leffaa katsoessa.

Kutsuisin tällaista ajankäytön optimointia, jossa täytyy kuluttaa säästääkseen aikaa tienatakseen, ”vapaa-ajaksi steroideilla”.

Esimerkiksi näin: Teen pitkän työpäivän, koska haluan ylityötuntien näkyvän palkkanauhassa. Siksi minulla on kiire katsomaan illaksi sovittua elokuvateatterinäytöstä. Otan taksin, vaikka julkinen olisi ilmaista Tallinnassa. Koska leffa kestää (nykyään) aina yli kaksi tuntia, ostamme puolisoni kanssa pizzat teatteriin ja pari kaljaa kyytipojaksi. Ja boom, sain kolmeen tuntiin mahdutettua leffan, illallisen, laatuaikaa partnerin kanssa, kaljalla käynnin ja, mikä tärkeintä, ansaitsin sosiaalista krediittiä hyvänä kuluttajana. Toisaalta, vapaa-aikani steroideilla söi kahden ylityötunnin palkan. Vaihtoehtoisesti olisin voinut lähteä töistä aiemmin ja keskittyä olemaan läsnä yhdessä asiassa kunnolla.

Ehkä kysyt mitä ihmeen sosiaalista krediittiä?

Hesarin jutussa viitatussa tutkimuksessa ”osaa vastaajista turhauttivat puolison jatkuvat kodin ulkopuoliset menot. Toiset taas kokivat ongelmia siitä, että puoliso jumitti kotona eikä näyttänyt tarvitsevan omaa aikaa.”

Kirjan lukeminen kotona ei ole sama kuin leffateatterissa käyminen. Outoa, mutta ehkä taustalla on ansaittujen resurssien käyttämättömyys. Miksi olet raatanut töissä, jos et edes käytä rahoja?

Joku joskus jossain reilu vuosi sitten kirjoitti, että ihmiset ovat valmiita valehtelemaan viikonlopun urotöistään maanantaisin työpaikalla, mikäli eivät uskoneet oman ajankäytön olleen yhteisön hyväksymää. Sittemmin olen törmännyt samaan väitteeseen useammin. Olen taipuvainen uskomaan, että etsimme jonkinlaista kulutusmuottia, johon sujahtaa.

Kulutusmuotilla tarkoitan jotain ylhäältä annettua ja yhteisöllisesti hyväksyttyä tapaa viettää vapaa-aikaa. Individualistinen vapaa markkinatalous on siinä mielessä erikoista individualismia, että se paikoin korostaa riippuvuutta toisista. Minun ei ole viisasta käyttää aikaani tapettien vaihtamiseen kotona, koska saan ajastani paremman korvauksen työpaikalla. Sitten käytän tuota korvausta tapettimiehen palkkaamiseen. Samanlailla minun ei ole tehokasta pohtia miten olisi viisainta käyttää oma vapaa-aikani, vaan on parempi astua yhteen valmiiksi räätälöidyistä ja yhteisöllisesti hyväksytyistä muoteista. Näitä brändejä ovat esimerkiksi ”leffailta”, ”treenipäivä”, ”netflix&chill”, ”kynsihuolto” ja ”pleikkailta”.

Psykoterapeutti Suvi Laru muistuttaa, ettei oman ajan aina tarvitse merkitä kodin ulkopuolista harrastusta. Varovaisesti Larua tulkiten tämä voinee tarkoittaa esimerkiksi kirjastosta lainatun romaanin lukemista kotisohvalla ILMAN punaviiniä, kynttilöitä, juustotarjotinta, rypäleitä jms. ”lukuilta” -brändiä rakentavaa rekvisiittaa.

Kuitenkin sosiaalista krediittiä vasten vaikuttaa, että mikäli emme onnistuneet käyttämään vapaa-aikaa yhteisöllisesti hyväksytyllä tavalla seuraa siitä jonkinasteinen moraalinen krapula. ”Morkkis” usein liitetään kännitörttöilyihin ja häiriökäyttäytymisestä seuranneeseen olotilaan. Sama mekanismi vaikuttaa ilmeisesti kuitenkin yhteisölliseen ”häiriökäyttäytymiseen”, miksi tulkitaan aikaresurssien huono allokointi.

Laru rohkaisee pohtimaan missä minuus asuu. Minuus saa vahvistusta niistä asioista, joista ihminen nauttii vapaa-ajallaan tai tehdessään mielekästä työtä.

Asetelma on hiukan ongelmallinen. Morkkis voi seurata, mikäli ei koe käyttäneensä vapaa-aikaresurssia yhteisöllisesti hyväksytyllä tavalla, mutta toisaalta minuus saattaa hukkua koneeseen.

Tähän dilemmaan ei liene yleismaailmallista ratkaisua, koska jokainen reagoi yhteisön paineeseen eri lailla. Toisaalta, avuksi voi olla ymmärrys ongelman olemassaolosta. Ehkä asiaa voi lähestyä maanantaiaamun kahvipöydässä jotenkin näin:

”Mitä teit viikonloppuna?”

”Sijoitin minääni.”

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Olet mitä syöt: Läskin laiha marketti poikii läskin laihoja kuluttajia

 YLE:llä oli juttua elämiskustannusten noususta Suomessa. Jutussa haastateltiin keittiön vuoropäällikköä, jolla on ollut vaikeuksia saada rahat riittämään ruokaan. Suomessa kolmannes hotelli- ja ravintola-alan työntekijöistä menee toisinaan vatsa kurnien nukkumaan. Otanta on silmiä avaava sillä ravintola-alalla, joitakin surullisia poikkeuksia lukuunottamatta, perusruoanlaitto ja raaka-aineiden hyödyntäminen on hanskassa. Argumentit uusavuttomuudesta ovat siis pääosin turhia.

Mikä siis mättää?

Sous chef Ikävalko arvioi Ylellä elinkustannusten kehitystä:

„ Elämisen kustannukset nousevat paljon nopeammin kuin matalapalkka-alojen palkat. Se näkyy työssäkäyvien kulutuksessa ja siinä, mitä kaupasta ostetaan.“

Asiasta kannattanee olla huolissaan, sillä ruokaturvattomuus (eli siis "köyhyys") on liitetty diabetekseen ja mielenterveysongelmiin. Kolmannes suomalaisista yli kolmekymppisistä miehistä on THL:n mukaan, ei ylipainoisia, vaan lihavia. Samalla diabetes rehottaa ja vuotavasta suolesta on tulossa ilmiö. Amerikkalainen ystäväni totesi jenkeissä olevan ihan normaalia, että kolmekymppisten small talk koskee reseptilääkkeitä, eikä säätä.

Oma innostukseni suomalaisen marketin tarjonnan syynäämiseen oli tuotepäälliköintikeskustelu, mistä sosiaalisessa mediassa mölistiin. Virossa kuulemma tuotteet mätänevät hyllyyn. Tietäjät tiesivät, että Virossa HEVI-osaston tuotteet pääsevät toisinaan pahaksi. Toiset osasivat kertoa, että taustalla on kakkosluokan tuotteet, mitä Viroon ostetaan. Skandinaaviassa marketin sisäänostajalla on kuuleman etuosto-oikeus, koska rikkailla pohjoismaalaisilla on enemmän potentiaalia maksaa paremmista tuotteista. Kuulostaa ihan järkevälle kysynnän ja tarjonnan lakeja mukailevalle systeemille.

Suomessa seikkaillessani pälyilin joutessani HEVI-tuotteiden hintalappuja. Väite korkeammasta kulutuspotentiaalista näytti pitävän paikkansa. HEVI on edelleen noin 100% kalliimpaa Suomessa kuin Virossa. Jäin kuitenkin arvuuttelemaan sisäänostajan motiiveja. Iso osa hyllytetyistä tuotteista oli raakoja. Ainoat kypsät tomaatit näyttivät lojuvan NAMS-tomaattilaatikossa (10e/kg). Virolainen puolisoni niin ikään närkästyi avomaakurkkujen puutteesta suomalaisessa marketissa. Tarjolla oli vain niitä vetisiä vihreitä dildoja. Näin keskitalvella tiettyjen tuotteiden saatavuus on tietysti tiukassa, mutta otin tässä tomaatin framille syystä. Varovaisten arvioideni mukaan keskivertosuomalaisen salaatti koostuu vuodenajasta riippumatta tomaatti, kurkku, jääsalaattiyhdistelmästä sekä niistä kahdesta kebab-annoksen päälle asetetuista turkinpippurista. Jäin miettimään onko sisäänostajan motiivina nimenomaan hyllyajan maksimointi?

Enemmän sesongissa olevien kellarijuuresten kokeilu ei juuri houkuttele, kun juurisellerin hinnalla ostaa paketin sika-nautaa. Prismassa valopilkkuna oli kuitenkin myyjän oivallus lohkaista juuriselleri valmiiksi neljään osaan ja paketoida segmentit erikseen edullisemmaksi vaihtoehdoksi. Mieleen tulee hiukan Viron niukoilta neuvostoajoilta kuulemani tarinat omenan lohkomisesta neljään osaan perheen kesken.

Toisen pettymyksen koimme leipäosastolla. Omat kriteerini leivän suhteen ovat kohtalaisen simppelit. Leivässä maku on tärkein. Sitä saa juuresta, rapesta kuoresta ja suolasta. Citymarketin puolen hehtaarin paistopisteeltä ei kuitenkaan löytynyt ainoatakaan kriteerit täyttävää leivän kannikkaa. Lähimmäksi oikeaa leipää päästiin Asikkalan leipomon rukiisella, mihin tosin tarvittiin halkomakirvestä avuksi. Lisäksi samaan hintaan olisi saanut puolikiloa sitä sika-nautaa.

Kaiken kaikkiaan marketti-excursiolla edulliseksi osoittautuivat maitotuotteiden lisäksi sokerista tehdyt asiat. Sipsi-karkki-limsaosasto tarjosi herkkuja hintaan mitä ei ole nähty edes Virossa. Valikoiman runsaudesta Suomessa ei säästellä. Jos lähikauppaan (usein Prisma/Shittymarket Kehä kolmosen ulkopuolella) lähtee maitoa ostamaan saa siinä samalla päivän kymmenentuhatta askelta täyteen. Suurin osa runsaasta valikoimasta on kuitenkin pohjimmiltaan sitä samaa tuotetta. Laskin joutessani Prisman hyllystä 27 erilaista kanasuikalemarinaadia, 20+ erilaista mixtuuraa siasta ja naudasta, 11 erilaista piimää ja sitten sitä ketsuppia! Tuote, joka koostuu siis lähinnä vedestä, sokerista, tomaatista ja etikasta, on poikinut ihailtavan määrän erilaisia mielikuvituksen tuotteita, joihin asiakas voi identifioitua.

Käyppä huviksesi laskemassa seuraavalla kauppareissulla oman kauppasi tilanne ja jätä kommentti. Paljastan oman löydökseni jutun lopussa.

Lopputuloksena on todettava, että hyvän valinnan tekeminen on Suomessa vaikeaa. Tämän on huomannut matalamman tulotason porukka, mutta ilmeisesti jollain tasolla kokenut myös paremman tilipussin posse. Sanotaan, että kolmekymppisenä sinulla on se kroppa, jonka sait synttärilahjaksi ja nelikymppisenä se minkä ansaitset. Nyt kun tuttavapiirini alkaa lähenemään neljänkympin rajapyykkiä alkaa esiin nousta, tulotasosta riippumatta, elintasosairauksia. Huono-osaiset pilaavaat terveytensä huonoilla valinnoilla, parempiosaisilla ei ole aikaa tai mahdollisuutta tehdä parempia valintoja. Väitän, että myös ne harvat, joilla olisi aikaa ja rahaa tehdä hyviä valintoja kärsivät markettien „läskin laiha“ syndroomasta. Runsas, mutta suppea valikoima ei yksinkertaisesti kannusta kokeilemaan. Samoja ruokia tehdään viikosta toiseen kanasta, jauhelihasta, tomaatista ja kurkusta. Aikoinaan Mongoliassa paikallinen ruokavalio oli samaa laatua suppea. Muistan mietiskelleeni, että hyvinhän nuo vanhat ukot vielä silläkin sapuskalla kiikkuvat hevosen selässä. Myöhemmin selvisi, että "vanhat" kurttunaamat olivat vasta viisikymppisiä.

Olenkin alkanut pohtimaan edellä mainittua tuotepäälliköintiä. Olisiko kuitenkin parempi siellä Suomessa siirtyä samaan hyllylle virolaisten kollegoiden kanssa? Huhuttu kakkoslaatu, mitä Viroon ostetaan, tarkoittaa kypsiä tomaatteja, päärynöitä ja esteettisesti rustiikkisen näköistä juuriselleriä. Lisäksi hintaa ruokakassille jää noin puolet suomalaisesta silläkin riskillä, että joskus laarissa voi olla huono tomaatti. Mene ja tiedä, mutta varmaa on se, että kuluttaja voi tähän ostopäätöksillään vaikuttaa. Ehkä oleellinen nosto tässä on se, että HYVÄNMAKUINEN ruoka saattaa hyvinkin olla halvempaa kuin pitkän hyllyiän safka.

Tästä löytyi hiukan maistiaisia Lidlistä. Kassan päähän oli asetettu „HEVI hävikki“ laatikoita. Kahdella eurolla sai kantaa kotiin kokonaisen parsakaalin, kukkakaalin, kaksi banaania, puntin tilliä, appelsiinin, sekä muutaman sipulin. Kaikilla tuotteilla oli hyllytavaraan verratessa esteettisiä puutteita, mutta ei mitään mikä olisi estänyt tätä puolihalvaantunuttta kokkia valmistamasta niistä maukasta kotiruokaa.*

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

-Puolihalvaantunut kokki

P.S. Ja sitä ketsuppia oli 32 eri laatua. Hulluutta.

*Laatikon tuotteet taittuivat myöhemmin esim. Parsakaalimuhennokseksi (tillillä!), gratinoiduksi kukkakaaliksi tai kukkis-couscousiksi (appelsiinilla!), banaaniletuiksi ja marinoiduksi sipuliksi tukemaan sitä iänikuista tomaatti-kurkku-saldea. Pehmeistä appelsiineista saa esimerkiksi herkullista kompottia ja kuoren voi raastaa banaanilettuihin tai parsakaalimuhennokseen. Kahdella eurolla.

Kauniaisten pizzeriassa suomenkieli elää

 HS kertoi uudesta "fast casual" artesaanipizzeriasta Kauniaisissa. Haluaisin tehdä jutusta kolme nostoa.

 

1.    Sanakirjan mukaan „artesaani“ voi tarkoittaa seuraavaa:

 „käsityöläinen, artisaani, kisälli.“

HS:n Kauniaisista tavoittama pizza-automaatti koettelee artesaanipizzerian määritelmää. Voiko pizzarobotti olla artesaani, siis käsityöläinen? Automaattipizzeriassa automaatio valmistaa parempaa pizzaa kuin ihminen pikaruokalassa. Ehkä kyseessä on vielä robottikisälli, mutta nyt kannattaa viimeistään alkaa skarppaa. 

 

2.     Tuoreet vihannekset erottanee vain „vihanneksista“ niiden tuoreus. Olen antanut itseni ymmärtää ettei „tuore“ ole nähnyt pakastinta. Viroksi tosin sana „toore“ tarkoittaa raakaa. Näin sana ilmeisesti myös suomalaisen maitokaupan heviosastolla usein mielletään. Ehkä kyseessä onkin Suomesta Viroon rantautunut käännöskukkanen. Suomessa kun raakoja banaaneja ja ananaksia myytiin paljon ennen Viroa.

Pizza-automaatin tapauksessa toivon, että automaatti kuitenkin käyttää pakaste- ja/tai esikypsennettyjä vihanneksia. Muutoin huoli laadunvalvonnasta saattaa nostaa Ruokaviraston takajaloilleen.

 

3.    "Fast Casual“ -konsepti. 

Millainen on "fast casual"? Aikoinaan puhuttiin "casual-smart" -tyylikoodista, jota odotettiin vierailta. 

"Fast" viitannee nopeuteen. 

Merriam-Webster avaa "casual"-sanan määritelmää:

Casual: "working or acting without deliberation, intention, or purpose [casual collector]"

Sama suomeksi: "työskentelee tai toimii ilman harkintaa, aikomusta tai tarkoitusta".

"Fast Casual" tarkoittanee siis kiireistä, harkitsematonta ja päämäärätöntä toimivaa.

Suomenkieli elää ja uudesta tulee normaalia. Edellistä silmällä pitäen on syytä olla tarkkana ettei vaan apinaa koijattaisi taas.

source: rodyman / image: PRISMA Lab

Suomessa elätellään illuusioita ravintoloista

 HS:ssä (25.08.21.) aprikoitiin ravintoloiden työvoimatilannetta. Jos alalle on vaikea löytää työvoimaa miksi palkkoja ei nosteta? Oletettavasti lisäansio toisi enemmän ihmisiä alalle. Ravintoloiden vanha viisaus on, että siihen ei ole varaa.

Oma ravintolakouluni päättyi Herran vuonna 2011. Elettiin Mastercheffien kulta-aikaa. Vastikään Top Chefin ensimmäisenä voittanutta ja krapulaista Akseli Herleviä onniteltiin Savoyn keittiössä kaverin saapuessa lehdistötilaisuuteen. Töllöstä saattoi katsoa kokkausohjelmia aamusta iltaan. Mediaseksikkäälle alalle oli tunkua. Olen sittemmin laittanut itsekin veitset salkkuun. Syinä mainittakoot työ- ja vapaa-ajan yhteen sovittamisen vaikeus vanhemmiten, mutta myös palkkataso uralla edetessä. Hesarissa kirjoitettiin aikaisemmin samasta aiheesta („Hesburgerit ja Subwayt sulkevat oviaan, ja gourmet-ravintolatkin ovat pulassa...“ 19.08.). Jutun otsikossa ehkä ironisesti korostui virheellinen käsitys Alan palkkarakenteesta. Perinteisesti Subwaysta „Gourmet“-ravintolaan siirtyminen ei tarkoita automaattisesti palkannousua, vaan laskua. Työtunteja sen sijaan aika varmasti saa lisää. Töitä tehdään rakkaudesta lajiin.

HS:n mukaan alan kilpailutilanteessta ja tuottavuudesta kysymyksiä herää jos kipsojen katteet eivät kestä palkkojen nousua. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Antti Kauhanen laittoi asian ekonomistin termein seuraavasti: : ”Tuottavuus työssä on niin alhainen, että yhteiskunnan näkökulmasta henkilön resurssi tulee jossain muualla paremmin käytetyksi.”

Toisin sanoen keittäjän tehot ovat riittämättömät pyöräyttämään tarpeeksi pöperöä kattamaan lisäpalkka.

Omat hatarasti mieleen nousevat ja ajan kultaamat muistikuvat tuovat mieleen kuitenkin aika kiireisen ravintola-arjen. Joskus vitsailtiin tippikulhosta, johon keittäjän pitäisi laittaa kymmenen euroa per kusitauko ja viisikymppiä isommasta viivästyksestä. Kuun lopussa potti jaettaisiin henksun kesken kompensoimaan työkaverien taukoilun aiheuttamasta lisätyökuormasta. Yleensä ottaen oikeiden ravintoloiden sijainnin määrittelee niiden lähestyttävyys. Taajamien keskustat tuppaavat vain ikävä kyllä olemaan kalliita vuokrata ja tiloiltaan rajoitettuja. Jakkaroita voi mahduttaa tiettyyn tilaan vain x-määrän. Samoin asiakkaan kupu vetää vain tietyn määrän sapuskaa ja lompakon kantokyky tukee vain tietyn määrän herkuttelua. Kantavana ajatuksena oikeissa ravintoloissa on Suomessa ollut, että huolitellusta pöperöstä voi pyytää parempaa hintaa. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että useallakaan asiakkaalla ei ole varaa huolitella vatsansa sisältöä kovin montaa kertaa viikossa. Jakkarat jäävät tyhjäksi.

Toisaalta mieleen tulee ravintola-ajoista lorvimista buffa-ravintoloiden linjastoissa sekä niin sanottujen „carte“-ravintoloiden paistopiiseissä keskellä viikkoa ja munien raapimista laivan kapyysissä risteilyjen aikana. Ironiaa löytynee jälleen siitä, että noissa paikoissa, joissa lorviminen kuului työnkuvaan yleensä ottaen jäi enemmän viivan alle. Kulut pysyvät kurissa kun yksittäinen keittäjä tehokkaasti käyttelee veistään pusseja availlessa ja loihtii italialaisen ruokamanifestin S-ryhmän Rossossa.

Näin ollen voisi yleistää, että massojen ruokkiminen pakkasesta on kustannustehokkaampaa ja vähemmän kiireistä kuin kultiuvoituneiden viininenien tyydyttäminen viilatulla illallisella.

Helsingin Sanomat kysyy miksi myöskään näiden ravintoloiden työpaikat eivät täyty? Ja mitä se kertoo Suomen työmarkkinoista? Mielestäni aiheellisempi kysymys on miksi myöskään näiden ravintoloiden pöydät eivät täyty ja mitä se kertoo Suomen ruokakulttuurista?

Nopea katsaus edellä mainitun Rosson ruokalistaan antaa osviittaa edelliseen kysymykseen. Rosso mainostaa itseään italialaisena ravintolana ja grillinä. Menu kuitenkin paljastaa, että kyseessä on enemmänkin pizzeria. Alkuruoat taas pitkälti tulevat suoraan valmiina tuotteina ravintolaan.

Väitän, että kyseessä on illuusion luominen italialaisesta ruokaravintolasta, missä asiakas kusettaa itsensä kynnyksen yli syömään viidentoista euron pizzaa. Vaikka listalla on herkkuja grillistä ja alkuruokalista antaa kuvaa rikkaasta antipastivalikoimista tosiasia on kuitenkin se, että grillin pääruoat ovat keskimäärin noin 7e kalliimmat kuin pizzat tai pastat. Mainittakoot, että pihvi maksaa 34 euroa. Siis kolme euroa enemmän kuin kolmen ruokalajin lounas oikeaksi ravintolaksi noteeratussa jyväskyläläisessä Pöllöwaari ravintolassa.

Viimeistään tässä kohtaa itsensä onnistuneesti kynnyksen yli kusettaneeen menua tarkastalevan asiakkaan huomio kääntyy pizzalistaan. Viidentoista euron pizza on palttia rallaa 100% kalliimpi kuin paikan päällä tehdystä taikinsta leivottu etninen pizza naapurissa. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä. Laskua maksaessa asiakkaan omatunto kolkuttaa. Ruoka oli sittenkin kallista eikä kovinkaan terveellistä. Seuraavaa hairahdusta saa odottaa.

Ruokailu ravintolassa ei sovellu joka viikkoiseksi, saati päiväiseksi, rituaaliksi. Siksi myös tämän ravintolan pöydät ovat tyhjiä eikä kokille ole maksaa lisäpalkkaa. Väitän, että ravintolaan mennään Suomessa edelleen erikoistilaisuuksia tai itsensä palkitsemista varten. Ei pelkästään syömään. Tähän ravintola-alan pitäisi saada muutos aikaan.

Ehdottaisin asian lähestymistä ruokakulttuurin kehittämisen kautta. Ruokailun ravintolassa ei tarvitse olla elämys, johon kiska investoi julmetusti rahaa ja resursseja. Sen sijaan hyvä ja tasapainoinen ruoka ja palvelu riittää. Yksi kokki „misaa“ ja nostaa „genarista“ 150 annosta herkullista moussakaa illallisella. Lisäksi päästään Kauhasen kaipaamiin tehoihin.

Käytännön ongelmia tästä aiheutuu S-ryhmälle, missä kysyntää olisi edellä mainitussa mallissa keittäjällä, joka osaisi (herkullisen) moussakan valmistaa. Kokkikoulut ovat pitkään olleet tunnettuja kelvottomuudestaan tuottaa osaavia ammattilaisia. Ketjujen sisällä on puolestaan mahdollista edetä pitkälle ilman varsinaisia keittotaitoja. Pitkälti samasta syystä miksi ammattikunnan sisällä näitä ravintoloita kutsutaan „lämmittämöiksi“. Homma on langennut oikeille ravintoloille. Ikävä kyllä huippupaikoissa työskentely vaatii jokaisen yksityiskohdan viilaamista elämyksen toteuttamiseksi. Näin ollen monet keittäjän taimet omistautuvat jollekin yksittäiselle osa-alueelle jo opintopolkunsa varhaisessa vaiheessa. Ottaa vuosia ennen kuin voidaan puhua kokonaisvaltaisesta keittotaidosta.

Pandemian aikana olen antanut itseni ymmärtää, että ovia sulkevat ne väliinputoajat, jotka eivät lukeudu institutionaalisten rahoittajien rahoilla pyörivien huippujen joukkoon, eivätkä myöskään suurien ketujen listaan, jotka voivat ammentaa resursseja väliaikaisesti konsernin muista palveluista. Valitettavasti nämä ovat juuri niitä ravintoloita, joissa jonkinlaista kokonaisvaltaista keittitaitoa on vaalittu. Kärjistettynä tämä tarkoittaa sitä, että kotikaupungissani Jyväskylässä, jossa on henkilökohtaisen listani mukaan neljä ravintolaa, joissa harjoitetaan kokonaisvaltaista keittämistä, on noin kaksikymmentä kokonaisvaltaista ammattilaista ruokkimasssa noin sataa viittäkymmentä tuhatta ihmistä.

Käytännössä se tarkoittaa, että ehdottamani hyvän ruoan ja palvelun ravintola törmää työvoimapulaan ennen kuin ovia on saatu auki. Jyväskylän olisi siis pystyttävä shangai’aamaan miehistöä Stadista tai Tampereelta ennen kuin oma ammattikunta kehittyy.

Ovipumppu on kuitenkin vaihdettava kiskan ovella pariin otteeseen ennen kuin ravintoloitsija kykenee tarjoamaan palkkaan sidottua houkutinta. Kutsumusammatissa työskentelevälle keittäjälle voi kuitenkin tarjota jotain mielenkiintoista tekemistä, kuten oikean ruoan valmistamista. Samalla tulee vaalineeksi jonkinlaista ruoanlaittokulttuuria Suomessa.

Asiakkaan puolestaan tulee vaatia kestävää ruokaa ja kestäviä hintoja, mutta unohdettava itsensä kusettaminen ravintolan kynnyksellä.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Puolihalvaantunut kokki

Ajan ilmiö: SoME prostituutio - miksi olen vähentänyt bloggaamista?

 YLE uutisoi 6.6. mahdollisista yhteyksistä suomalaisbrändien ja kiinalaisten väitettyjen pakkotyöleirien välillä. YLEn mukaan muun muassa Euroopan suurimman päivittäistavaraketjun Lidl kertoo avoimesti teettävänsä tuotteita Xinjiangissa, joita sitten some-vaikuttajat kilvoin kehuvat.

„Lidlin halvoista lenkkareista, sandaaleista, uimapuvuista ja kashmirneuleista on tullut sosiaalisen median vaikuttajien hehkuttamia hittituotteita.“ YLE, 6.6.2021.

Kuva: JBH Digital

Mitä bloggaaminen on tänä päivänä?

Kun joskus käpysotien aikaan avasin omaa blogiani mietin objektiivisuutta. Kuulin bloggaajakolleegoilta tuottajien järjestämistä tilaisuuksista, missä pääsi „ilmaisiksi“ maistelemaan herkkuja ja „palkaksi“ sai muovikassillisen tuotteita. Muistan yhden kolleegani houkutelleen erään firman uuden tuotteen laukaisutilaisuuteen, mistä korvaus maksettiin mm. (kirjaimellisesti) leipänä, öljyinä, aurinkokuivattuina tomaatteina, ynnä muina deli-herkkuina. Sanoin etten ollut kiinnostunut enkä edes käytä kyseisiä tuotteita. „Mutta ne ovat ilmaisia!“ oli kolleegani riemastunut vastaus. Olen antanut itseni ymmärtää, että sama vaatebisneksessä pääasiallisena driverina monelle bloggarille/some-vaikuttajalle on mahdollisuus päästä käsiksi luksukseen, mihin omat rahat eivät muuten riittäisi. Sama lienee palkkatyöläisen motivaation taustalla. Ero kuitenkin lienee siinä, että empiiristen havaintojeni mukaan moni some-vaikuttaja hyppää mukaan bisnekseen kuin bisnekseen vain koska voi ja sen on „ilmaista“. Siinä on jotain jamesbondimaista kun vain voi ja kruunu hoitaa laskun.

Paljonko maksaa objektiivisuuteni?

Hintaa on hyvä miettiä viimeistään nyt kun some-vaikuttaja nyt kiiruhtaa poistamaan omia postauksiaan pakkotyöbikineissä tai orjankarvakashmirissa YLEn jutun luettuaan. Toisaalta, miten minä olisin voinut tietää, jos ei firmakaan tiennyt? Lidl kyllä tiesi. Tulinko kysyneeksi kun uudet ilmaiset lenkkarit silmissä kiiluen sovin yhteisyöstä? Entä kun menin „testaamaan“ ravintolaa, kysyinkö paljonko illallinen maksaa vai oletanko, että „yhteistyö“ kattaa laskun? Mitä yhteistyö edes tarkoittaa? Minä saan sian säkissä ja ravintola mairittelevan jutun? Mitä jos ruoka oli oikeasti pahaa ja kokemus pettymys? Pitääkö silti kirjoittaa mairitteleva juttu? Parempi olisi. Muuten kaikkien imago kärsii ja yhteistyökeikkoja on vaikeampi saada tulevaisuudessa. Sitä paitsi, olihan se sentään „ilmaista“. Paljonko maksaa oma objektiivisuuteni? Enemmän kuin prisman kassi firman valittuja paloja.

Missä on sosiaalisen median vaikuttajien ja bloggaajan vastuu?

Pankeilta vaaditaan asiakkaiden tunnistamista. Nyttemmin näyttää sille, että samaa oletetaan myös kaupanalalta. Miten pitkälle syvään päähän some-vaikuttajan tarvitsee mennä? Kun maailman kaikki tieto kulkee kollektiivisesti ihmisten taskupäätteissä lienee kohtuullista olettaa edes jonkinasteista perehtyneisyyttä yhteistyökumppaniin. Ehkä kuitenkin perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: tuliko asia edes mieleen? Prostituutioksi sanotaan jonkin asian tekemistä, mikä on omien kykyjen alapuolella vastineeksi korvauksesta. Jos siis some-vaikuttaja alittaa riman, eikä edes yritä selvittää taustoja voi vaikuttajaa kuvata prostituoiduksi. Vastuu on siis kaikilla, toisilla kuitenkin enemmän. Kysymys on enemmän siitä kuinka paljon itseään voi kusettaa.

Miksi olen vähentänyt bloggaamista?

Takana ovat ne ajat kun kriitikoita on palkattu kk-palkalla tekemään objektiivisia havaintoja ympäriltään. Kaiholla muistelen Marko Ahosen leffa-arvosteluja Keskisuomalaisessa joskus aikanaan, missä surkea leffa sai tuta. Bloggaaminen ja some-vaikuttaminen palvelee ihmisen tarvetta saada hyväksyntä suunnitelmilleen tehdä hankintoja. Harva haluaa kuulla huonoa palautetta omasta ajatuksestaan syödä tänään Rossossa. Toisaalta, tutkimustyö on toisinaan raskasta ja kaikesta painetusta jää jälki.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

PS. Ainiin, ja Marko on täällä https://markollaonasiaa.com/ 

- Puolihalvaantunutkokki

Laihtuuko lompakko vyötäröä nopeammin?

 

Hesarissa (15.3) uutisoitiin uudesta lääkkeestä lihavuuden. Spoilerina heti alkuun, että kyseessä ei ollut lihavuuden hoito-, vaan kontrollilääke. Hoito tuskin myöskään vaikuttaa kulutustottumukseen, joten käyttäjä voi huoletta edelleen jatkaa vanhalla kaavalla. Positiivista on, että alustavissa tutkimuksissa kukaan koehenkilöistä ei yrittänyt tappaa itseään.

Vanha partasuu Karl Marx piti aikanaan kapitalismin ongelmana oman hännän jahtaamista. Markkinatalous oli tuomittu laajentamaan aina uusille alueille kunnes horisotti loppuisi kesken. Ei olisi paikkaa enää dumpata ylijäämää. Benedict Anderson näki kapitalismin arkkivihollisena kuoleman ja kielen. Yhteistä kieltä tarvittiin kapitalismin ilosanoman kommunikointiin ja kuolema tuppasi vaikuttamaan yksilön kulutustottumuksiin.

Tänä päivänä näyttää sille, että markkinatalouden kulutushorisonttia, etenkin ruokatuotteiden osalta, täytyy alkaa tarkastella vertikaalisesti. Suomessa markkinatalouden koneet saatiin kunnolla käyntiin viimeistään sotien jälkeen korvauksia maksellessa. Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin kuluttaja on raottanut lompakkoaan ostaakseen TV:n, DVD-boksin, integroidun TV-DVD, digiboksin, integroitu TV-digiboksin, DVD-digi-TV intergraatiohärdellin, HD-TV ja mediakeskuksen ja nyt poppareita ahmivan kuluttajan pötsi natisee liitoksissaan. Länkkärimallin dietti on kasvattanut Amerikan mallin vyötärön. Lisää pitäisi kuitenkin kuluttaa. Kohtalaisen hurjalta kuulostaa väite, että kaksi kolmannesta yli 30-vuotiaista suomalaismiehesistä on ylipainoisia.

Laihdutuslääkkeiden historiaa tahraa sarja epäonnistumisia ja tuotteiden poisvetämisiä. Osa kun aiheutti sydänsairauksia, „jalla-jallaa“ tai itsetuhoisia ajatuksia (väliaikaisia selvänäköisyyden hetkiä?). Lääkeet myös pyrkivät pääasiassa nopeuttamaan kuluttamista lisäämällä aineenvaihdunnan nopeutta. Kuluttaja siis voisi syödä ja paskantaan tehokkaamin. Toiset lääkkeet estivät imeytymistä. Toisin sanoen, kuluttaja saattoi syödä enemmän, kun ruoka laskee läpi imeytymättä. Mitähän vihreät ajattelijat tästä tuumivat?

Semaglutidi, Hesarin mukaan, vaikuttaa suolen kautta aivoihin ja saa käyttäjän unohtamaan nälän tunteen. Tällainen kuulostaa ensialkuun kohtalokkaalta markkinatalouden kannalta. Jos kuluttaja unohtaa syömisen ja kuluttamisen. Toisaalta, viineri suussa tavattu koehenkilö totesi, että yksi haukku viineristä riitti ja jo alkoi ällöttää. Mikä tärkeintä viineri tuli kuitenkin ostettua. Puolihalvaantuneen analyysin perusteella näläntunteen puute ruokapöydässä ei vaikuta ostokäyttäytymiseen. Empiiriset tutkimukset ovat osoittaneet, että maitokaupassa kaljapäksi tuppaa salakavalasti ilmestymään ostoskärryyn spontaanin kulutusimpulssin johdosta. Harvemmin sillä on tekemistä ad tempus kaljahampaan kolotuksen kanssa. Samasta syystä avattuja ja unohdettuja olutpurkkeja saa keräillä aamuisin illanvieton jäljiltä.

Professori Pietiläinen Helsingin yliopiston lihavuudentutkinnan nyrkkiryhmästä piti semaglutidihoitoja kalliina. Pistoksina annettava hoito on hyvä niin kauan kuin kuluttaja jaksaa käydä pyllistämässä vastaanotolla. Kyseessä on siis niin sanottu „piikkipaasto“. Se ei myöskään varsinaisesti hoida syytä, vaan kontrolloi seurausta. Eikös tästä jojolaihduttamisessa ole kyse? Pietiläinen murehtiikin, että epäilemättä monella „lompakko laihtuu nopeammin kuin vyötärö“.

Markkinatalouden raameissa pyörivälle Suomen maalle ylivoimaiseksi ongelmaksi näyttää muodostuvan kuluttajan solvenssissa ja kuluttaejakuntoisena pitäminen. Puolihalvaantuneelle logiikalle ongelma vaikuttaa kummalliselta. Ennen puhuttiin „nälkävyön kiristämisestä“, missä käsittääkseni yhdistyy vyötärön kavennus ja rahan säästäminen. Suomen lihavuus- ja talousongelman voi purkaa karkeasti kaavaan „kuluta vähemmän säästä enemmän“, mutta kun se ei vaikuta olevan sovellettavissa täytyy jossain rakenteessa olla mätää.

How are the young adults doing in the academia – feeling horny?

 In The Guardian (25.02.) podcast columnist Zoe Williams and Rachel Humphrey were discussing the sexual frustration experienced by the law-abiding people of Britain. Currently, gathering of two people are permitted provided they meet in terms of sports. My educated guess is that it has been rather easy to rip humor out of this one. The ”catch-22” is that the physical training activities need to be conducted outdoors. A minister hurried to say that intercourse outside is kinda illegal. Brings to my mind the sexual minority raids in Helsinki Kaivopark during the 50's. How are you colleagues in your respective institutions holding up?

Here in Tarto the restrictions are getting tighter starting from next week. Town opera has canceled all its plays, bar doors are nailed shut in the evenings and the students thirst for sex. The young scholars are trapped within their shared flats, where courting is at best done in a communal kitchen under the close supervision of a flatmate.

Sexual frustration was recently ejaculated during Estonian independence celebration earlier this week. After a long dinner and a bottle comrade Balakin was prostrated into a performance inspired by La Traviata's famous opening act's prelude and spun on the parquet like the younger Baryshnikov. While amused by the performance I could not help noticing that the act was directed for the female quota of the revelers. Even when the applauds were plentiful and the praise well-earned, Balakin plaintively sat back on his stool and later left home – alone.

In the armpit of the winter, cold and dark, the young scholar has to meet the new town, country and culture alone. An unfortunate side symptom appears to be the increase of ads on dating sides, where young women (also minors!), who presumably lost recently their jobs, and concluded a cost-benefit analysis, are offering services for money.

Meanwhile, the US announced recently its obligations towards corona economy are reaching the same share (40%) as during the Second World War. My great grandfather fought that war, my grandfather rebuilt after it and my father fought through the 90's depression. Our lot seems to be to fight through the COVID-19. In other words, millennials struggle is to sit on our asses and do nothing. A boomer might find some irony in that. However, considering, for instance Finland, the share of single households is approximately 45% the issue seems to touch at least half of the population. Be that as it may, either we need to temper our steel and mindsets for 'combat' or something else needs to be done. Otherwise the descending birthrates are going to experience a more rapid downfall and we will have a rather soft-headed academics and singles.

Apologies, thanks, and goodbye!

- Half-assed Chef