Gianni: Decent Italian for A Change

I stood in the lobby of Gianni Kohvik on a Wednesday morning, looking like a tourist. It is my fist visit to Gianni. The breakfast has just ended and the lunch did not yet begin. So we are pretty much standing by ourselves at the lobby. Gianni is divided in two: there is a restaurant with white table-cloths and a wine aquarium, and on the other side a cafe. The interiors can easily give you an image of a poshy uptight Italian Restaurant. We wandered to the cafe, resting our eyes on the pastry showcase at the end of the counter. ”Bet they come from a bakery”, I pointed the macarons, quiches and cakes to my colleague accompanying me. 

Quite often the cafes simply don't have the room, not to speak of craftsmanship, to prepare a very wide variety of products. ”Do you think so?”, she asked. ”You'll see.”

Kuva: Gianni

Chef Constantino Veglianti arrives. To me he looks more like a German than an Italian restaurateur. Dark hair combed back and a pizza-pot belly are absent. He is given away though since the mouth is set for the usual Mediterrenean rapid-fire mode. Before we get to exchange names properly Chef Veglianti is geeting guests arriving through the sliding doors at the entrance: 

”Buongiorno! Come va?” The guests answer in German so Constatino goes on: ”Achso, wie geht's mein Freund? Alles gut? Wie schön zu hören!” Spoken like a true cosmopolitan.

Long story short

The cafe started under the name ”Fashion cafe” back in the day. I'm curious how things have changed since those days. ”First it was hard to get ingredients. I thought, when I came from Italy, that Estonia has a great variety of fish. The sea is so close from here. I thought we just go fishing But it didn't work like that. Some weeks you got the product you ordered, some weeks you didn't. It was hard to plan a menu if you can't be 100-percent sure you get the ingredients,” Constantino thinks back.

Gianni has been running for twelve years now. Constantino has been working there right from the start, although he made a small sidetrack along the way. Now he's been working in Gianni for six consequent years. That's an eternity by any standards used in the industry. One must have an extremely good employer and a passion for the work. Elen confirms that they literally have to chase him out every now and then to have a day-off: ”He's among the first to come in the morning and last to leave in the night.” 

But chef Veglianti has days'off. Well, sort of. During his sidetrack years Constantino found a restaurant in Berlin. Having a restaurant in a different country sets some obligations. While at it, Constantino fulfills his rites with wine. He is a wine enthusiast and goes around tastings to haul back certain small-batch treasures from Germany. This makes Gianni a peculiarity among restaurants since it is somewhat an oddity to have the chef involved in planning the carta de vinos.

Since four or five years ago the restaurant revolution started in Estonia. New places opened all the time and the standards got higher. Chef Veglianti points out Tchaikovsky and restaurant Moon as among his favorites. While Tchaikovsky represents the classic restaurant with some of the Old Guard manning the posts, Moon draws from the innovations of the younger generation and has established itself well within the culinary scene.

Kuva: Kristel Pentus

Service is the key

The sliding doors keep opening. By and by it becomes clear that chef Veglianti knows most of their customers at least by appearance. ”I look at the ticket in the kitchen and see: 'ha, this lady likes her pasta full-grain' or 'he's always asking to have it gluten free'”, Constantino says. I inquire whether they have a lot of regulars. ”Yes, yes. Many people come here to have breakfast, or lunch, and then come back in the evening for dinner. Sometimes we even keep the wine bottle they started at lunch-time for them when they come back later that day. We just put their name on the label.”

One of the core values cherished in Gianni is service. “We are very flexible with our guests. We want to personify the service.” Maybe they have done some things right 'cause people keep coming back. Chef Veglianti describes how even the guests know each other. “Often there are loud cross-table conversations or one of the regulars sitting here greeting all the other guests coming in”, Constantino motions at the corner table. I can imagine the elder gent with a bottle of Campari and a siphon set on the table. The image of a poshy Italian cafe is starting to crumble. What about the pastries in the showcase?

“Oh, the pastry chef works from Monday to Friday. She's very busy. For weekends we have to cover for her!”, Constantino exclaims. I stand corrected!

Thank you, excuse me and good bye!

Half-assed Chef.

Kuva: Gianni/Kristel Pentus

Haku - A piece of Japan in Narnia

When walking along Narva mnt. the sidewalk gets narrow after the Methodist church. You got to be careful. The passing cars shoot slush at you if you're not paying attention. At the same time you have to have your other eye looking for the right corner to turn. Behind the bigger gray building you find this cottage-like smaller structure. In front of it you wipe your shoes(!) and step in: you're in Haku.

If you arrived at dinner time you are approached by a blond-haired lady in a kimono. This is Marju Shiraishi and she is going to take care of you, answer your questions about the cuisine, the drinks and Japan. Trust me. She must be one of the few, if not the only one, in restaurant business who has a university degree to do all this.

Where fat sizzles and a knife goes ”chop-chop”, you find Shuichi Shiraishi. A ”licensed” Japanese chef. Licensed, because Shuichi worked in the Japan's embassy at Fidzi some years ago and there you need to be a licensed Japanese cuisine chef. He earned his laurels in different establishments around the globe, not least in a Michelin starred Bulgari hotel in Tokyo.

They are going to be the one's, (and the only ones, since Haku does not employ anybody else) making sure you enjoy yourself in a traditional Japanese milieu.

My visit took place on Monday when Haku is closed. It is the couples ”day-off” so Shuichi is only wearing his kitchen jacket without the apron. Marju sits in her ”office” at one of the dining-room tables. Small stand at the end of the table says ”reserved”.

Since the Silverspoon awards, Haku snaffled in 2017, Marju and Shuichi have had to change the door-check once a month. Especially the weekends are busy. This means the couple practically lives in the restaurant. Recently a Finnish magazine, writing about vacations in Estonia, published a long story of the Silverspoon winners. The word has it, many foodies, gastro-tourists and other hippies are lining-up in ferry terminals at summer to come participate in the Estonia's culinary hype. It just might be that Shuichi's and Marju's summer vacation is canceled.

I asked whether they have thought about hiring extra hands. Without thinking Shuichi said ”no”. After an elaborate explanation it was clear that the man takes much pride in his work.

”Becoming a sushi-chef in Japan takes minimum ten years”, explains Shuichi. It goes without saying that he doesn't rank the traditional western sushi-restaurants very high. The cooking school, in Japan, takes two years, but the restaurants are unwilling to hire people from school bench. Instead, an apprentice system is favored. You knock on the back door and ask if you can come to wash dishes. The story tells of the Emperor's chef in Japan who, before obtaining his position in the Emperor's court, had to beg behind a restaurant's back door for weeks before he was allowed to enter as a trainee.

The first year was difficult for Haku. The guests didn't find the restaurant. The couple insisted in not marketing their establishment, but instead, wanted to have the word go around. ”It is amazing how one week you have very few people. Then a reporter came to try our tataki. Next week everybody wanted to have the same,” laughed Marju.

Talking about trendy foods, what amazed Shuichi was the trendy drink kombucha, sold now in almost every respectable groceries store: ”It's a Japanese thing. First time I saw it, I thought it interesting to have it here. Should the Estonian people like it?” It turned out the ”kombucha” was not the drink made of seaweed kombu, what Shuichi had been used to. ”Why do they give these names for foods which they are not?”, asked chef Shiraishi.

Preciseness is a virtue held tight in Haku, Shuichi told me while attending the fireplace. “We want to offer an authentic experience of a traditional restaurant. Some weeks ago a Japanese tourist came to eat here. She came back a week later just before she was flying back to Japan. I asked why'd she come when tomorrow she could go eat in Japan. She told me they don't have places like this anymore in Japan!”

I take his word for it. Undoubtedly Chef Shiraishi is qualified for the task and it is quite possible that Marju, holding a degree in Japanese culture, can share you some insight about Japan that not every college student waiting your table in Tokyo could.

When I left I turned back to wave good-byes for the couple. It is mighty strange to see this cottage, with a piece of Japan hidden inside, covered in snow in the backyard of a block of flats. It is like visiting Narnia.

The story was published first time in Silverspoon.

This Year's Top-notches in Tallinn: Ribe

Over a cup of steaming coffee I watch chef Radoslav Mitro enter the upstairs bar in Ribe. He looks a little beaten-up. We shake hands and I introduce my plans for the interview. Rado answers calmly and leans on his open palm with a two-day hair on his chin. It is Saturday and already on Friday Ribe fed 130 guests. To break the ice we talk about our experiences in London. Rado worked there for a year.

”I can't really say I know London. Most days I would wake up, eat my corn flakes, go to work, come back, eat my corn flakes again and go to bed.” London teaches discipline. You call your superior always ”chef”. London restaurants are kept supplied with eager young cooks chasing their dream. The industry grinds them down mercilessly. If you can't cope somebody else will take you place. Then again it offers a great vault for polishing trade skills:”London is a great place for learning for young blokes. I am already too old for it”, Rado, 33, laughed. In Estonia the growing restaurant industry still lets chefs to enjoy a day-off every now and then. Although, finding replacements is a tough job and often the chef needs to step in line when somebody gets sick.

We sip some coffee and I ask about the culinary scene in Estonia. Rado felt that the last two or four years have had a great impact. Young chefs, trained abroad, have returned to Estonia and are now commanding their own kitchens. ”A lot of stuff's going on. It's a big mix of everything. All the young chefs are testing what they have learned abroad.” The competition is hard too. Alone on Vene-street there are four very similar restaurants competing for the same guests. There is no room for mistakes as the word goes around. Rado says Ribe is focusing on overall experience: ”Food is one thing. But service is a big factor. The customer needs to be able to relax.” Ribe aims to be flexible with the guests' wishes: ”Sometimes one guest wants to have a 6-course tasting menu and the other just three. We explain it takes more time for the six courses, but the guest's wish is most important.”

Rado agrees that, despite the competition, the best thing is to work together with all the restaurants. Food festivals offer a great opportunity for restaurants to sell their 'business card' for possible new customers. Ribe is taking part in these events as well. Rado claims the idea is not to offer the same dishes as in Ribe, but to serve a piece of ribe-experience on street food terms.

”We want to offer a chance to enjoy our experience for people who don't want to pay the Old Town prices.” A modest thing to say from a chef who offers 3-course set evening menu for 29e in the Old Town. The price issue is a constant struggle among high-end restaurants. The lunch in Ribe costs just slightly more than in Rotermanni where office people go to lunch on weekdays. People are often stuck with their customs when it comes to choosing the lunch place. ”The difference between our lunch and the usual bowl of rice and chicken is 3 euros. I checked”, winks Rado.

Talking about lunch places, Rado enjoys going to the central market, Keskturg, and gather products that are hard to come by from regular stores. The market offers some delicious snacks too, I'm told. ”The Balti Jaam Turg is so touristic nowadays.” I couldn't agree more. I asked Rado where he likes to eat. It always depends on the company. ”I like to have a glass of wine and some snacks at Wine not? They serve nice hummus”, the man hints.

We enter the Ribe's most holiest: the kitchen. Immediately chef Mitro seems to come alive. I watch Rado wrestle a sour bread. ”I love playing with it. It feels like a perfect woman”, he chuckles as the bubbling dough turns into loafs. Chef de parties are finishing their mise en place on the hot side and start preparing the station for lunch service. The pastry chef helps me with a compliment sample of a starter dish made out of beetroot-marengue and, what I assume to be, fowl-liver mousse. Perhaps it was the coffee, or maybe it's just that some of us choose to live buried underground in the heat and noise of a professional kitchen, but you can feel the electricity in the air. In the dining room the door starts swinging as the lunch crowd settles in from the cold. The thermometer in the cold kitchen stands for tasty 28-celsius. The boys on the hot side start warming up their irons.

Thank you, excuse-moi and good bye!

Best,

Half-assed Chef

For more information on Silverspoon.
Restoran Ribe, Vene 7, 10132, Tallinn (Old Town).
Reservation is suggested.

Tallinnan Tuolla Puolen. IV.

Toisinaan puskaradion vastaanotin poimii eetteristä mielenkiintoisia vaihtoehtoja vatsalaukun päänmenoksi. Kokemus on opettanut, että ihan kaikenlaisiin hassutuksiin ei kannata hurahtaa, mikäli kukkaronnyörit on sidottu opiskelijabudjettiin. Tänä myöhempien aikojen foodien (”ruokahössöttäjä?”) aikakaudella usein suosituksia hyvistä kapakoista sataa nilkkoja myöten. Puolihalvaantuneen kokin nenä on, lukuisia soppia hämmennellessä, kultivoitunut poimimaan tästä informaatiotulvasta usein ne kaikkein poikkitaiteellisimmat ruokahössöttäjän suositukset. Rima suosituksien vastaanottoon on kokenut devalvaation.

Viime kesän kynnyksellä I/17 erasmus-saapumiserä pakkaili laukkujaan. Kevään mittaan olin ehtinyt käydä opiston kuntosalilla irvistelemässä useampaan otteeseen erään kreikkalaisen ruokahössöttäjän kanssa. Kotiinlähtöä edeltävänä iltana oli tarkoitus juhlistaa vinkeän kevään päätöstä kreikkalaisessa tavernassa Varkizanassa. Mukaan oli kutsuttu Giorgosin toimesta sankoin joukoin ulkomaalaisia opiskelijoita, puolihalvaantunut kokki mukaan lukien. Tuona iltapäivänä kenties toisiksi viimeinen tuoppi olisi kannattanut jättää hanaan, koska myöhästyin bussista ja näin ollen jäin, lautasen sijaan, nuolemaan näppejäni nurkkapöytään.

Kun myöhemmin illalla ilosanomaa Varkizanasta sitten laulettiin Vana Linnan oluttuvassa, jäin pohtimaan olisiko osallistuminen fiestaan ollut sittenkin paikallaan. Tilaisuus tarjoutui männä viikolla pikku rouvan saapuessa komennukselta takaisin kotiin. Tervetuliaiskukat olivat jääneet virulle ja tilaisuuden relatiivinen odotusarvo oli ehkä jäänyt meikäläisen osalta materialisoitumatta. Pika pikaa siis louhin takaraivosta ideaoita illanviettoon. Mieleen putkahti kortteliravintola Varkizana Lasnamäellä.

Viimeaikaisimpiin kotkotuksiini on kuulunut niin sanottu Pioppi -Dietti. Homman jujuna on olla trendikkäästi lasin punaviiniä illassa mahdollistavalla dietillä. Pioppi-hössötys pohjaa vahvasti välimerelliseen ruokavalioon, jättäen ne Valion tuotteet vähemmälle. Näin ollen suuntasimme välimerelliselle ruokamatkalle Varkizanaan. Bussit nro. 44 ja 51 Hobujaamalta kuljettavat kätevästi melkein oven eteen.

Pienen haparoinnin jälkeen kapakka löytyi. Kokki-omistaja Lucas tuulahti kaikkein pyhimmästä toivottamaan meidät tervetulleiksi. Panin merkille, että vain kahdessa pöydässä oli katteet jäljellä. Ravintola sulkee kello yhdeksän ja tiuku repi nyt puoli yhdeksää. Ilmeisesti Varkizanan ovipumppu on aktiivisimmillaan siinä viiden ja seitsemän välillä. Lucas vahvisti edellä otaksutun ja totesi, että 90% asiakkaista on paikallisia Lasnamäestä. Samaan yhden miehen kakofoniaan selvisi, että Varkizana oli toiminut aiemmin Vana Linnassa Artemis -nimellä. Kuten hyvin tiedetään kokki ja liikemies harvemmin personoituvat samassa henkilössä. Lucas oli päättänyt vaihtaa ravintolan nimeä muuton yhteydessä. Näin ollen vanhat asiakkaat eivät olleet enää löytäneet perille. Taannoinen kuppila Vanhassa oli ollut, eritoten suomalaisten, suosiossa, minulle kerrottiin. Tämä väite ei sinällään yllättänyt ottaen huomioon pöydän antimet. Kuten kreikkalaisessa ravintolassa kuuluukin, oli lista askarreltu vahvasti grillin ympärille. Lohkoperunat, ikävä kyllä, murjaistiin melkein joka lautasen reunalle.

Jos meikäläiseltä kysytään, ja harvoin kysytään, mutta vahva mielipiteeni on se, että melkein missä tahansa kuppilassa voi sen lounaan käydä lusimassa. Jos toisaalta samasta ovesta tulee astuttua toistamiseen vaaditaan kapakalta ”sielua”. Sielu voi konkretisoitua persoonalisessa palvelussa tai atmosfäärissä. Varkizanassa se kökötti keittiön takaseinällä puugrillin muodossa. Vaikka ”tsöge” käsitti askeettisuudessaan yhden apupöydän, rasvakeittimet ja grillin, nosteli Lucas hiilien päältä perin kelvollista lammasta, pitaleipää, paprikaa ja fetaa pöytää somistamaan. Tämän lautasen varjopuolella kyyhöttävät lohkoperunat herättivät nekin lopulta hämmentynyttä keskustelua. Ihmettelimme vaimon kanssa miksi jostain syystä tämä etäisesti valkosipulinkynttä muistuttava lohkoperunamalli, siihen parkkiintuneella aromillaan, tuo mieleen 90-luvun lopun matkat Kreetalle ja Rodokselle.

Lucas palasi täyttämään laseja kreetalaisen Ayrarakisin talon tuotteella. Tiedustelin miksi toiminta Vanhassa oli lopetettu, vaikka ravintola oli ollut kuuleman suosittu. Syynä oli liiketilojen omistajan päätös. Lisäksi Lucas oli haaveillut ravintolan avaamisesta Helsinkiin, mikä oli kuitenkin kariutunut viime hetkellä avotulen muodostamaan pulmaan keittiössä. Suomessa ei tosiaan puugrillejä saa lyödä tulille ravintolakeittiössä.

Pääruoan korjaamisen jälkeen Lucas sai ylipuhuttua kokeilemaan baklavaa. Kehuin maistaneeni edellisenä päivänä kyseistä tuotetta Baltijaaman torilla. Sain keppiä ylpeältä kreikkalaiselta omistajalta: oliko se turkkilaista? Niinpä tietenkin! Siellä ei osata baklavaa valmistaa. Minun annettiin ymmärtää, että Varkizanan voi tuli erityisesti baklvaa varten Italiasta, mistä se oli tullut viimeiset 14 vuotta. Syy - koska se oli vain yksinkertaisesti paras voi kyseiseen leivonnaiseen. Myöntää täytyy, että antelias voin ja hunajan käyttö leivonnassa tuottaa rapeamman tekstuurin kuin kidesokerin käyttö, jolla on tapana tahmaantua jäähtyessä.

Ruokailun jälkeen ripustin Lucasin rintaan sheriffin tunnuksen perinteisen tippijaloviinan muodossa. Vanha viininenä raksautti putelin auki siltä seisomalta ja annosteli eliksiiriä kolmeen lasiin. ”Yamas!” Lucasin irvistyksestä päätellen loput saattaisivat päätyä pippurikastikkeeseen. Noh, siinähäpä oiva syy käydä Varkizanassa pippuripihvillä.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

A Farewell to Good Service

Not so long ago I was sorting some issues with my bank. There were some things I didn't feel too happy about and I had to contact customer service. Turns out my Estonian number doesn't cope too well with the customer service numbers, and about half an hour later, I found out I was unable to serve myself online. There's the chat, dummy. Use the chat. Five minutes of waiting brought me screen to screen with ”Niina”.

”How may I help you?”

”I have multiple issues but let's start with my contact details.”
”You have problems with your card?”
”Yes, but let's get to that later.”
”How may I help you?”

Twenty minutes later my problems weren't any more solved than they were at the start. I was robotically told to ”call” a number of places, even though I insisted from the start that I was unable to do this. I, of course, understand ”the security reasons”, why ”niina” couldn't answer my questions (even though I was logged into my web account). Possibly something I just didn't understand. Judging by ”niina's” answers I couldn't have been talking to an artificial person. I gave up. I asked if my message could be forwarded to my credit card company (within the same bank), but it's a different organization, so impossible. Possibly it is, I wouldn't know. The name is the same. I told her I felt sorry for her, since even I, theoretically, should have been able to contact them (if it wasn't for the phone!). She was doing customer service. I gave up. I left her at it.

A couple of weeks ago I booked tickets to fly to London to see my friend. I booked the tickets on the road and just quickly checked my email that I actually received a confirmation from the company. When the time came closer I wanted to check-in online. I noticed the email sent to me didn't have any booking reference. I checked my credit card and found the tickets weren't charged. I sent an email and made a call.

”You don't seem to have a booking.” I was told.
”Then why did I receive an email thanking me for making the booking?” Inquired I.

”Oh, it's the automatic response when you finish a booking!”
But no tickets. But I also didn't lose the money. Unfortunately, it was too late to make another booking. The price had gone up. I gave up.

Last spring I ordered a book from online. It took a rather long time to arrive. Eventually it was a wrong book. What should I do? I didn't actually need the book anymore, not to speak that it was the wrong book. I guess I could have asked for refund and have the trouble of sending it back. But it was only £2.50. So I gave up.

When I started studying I needed to deliver a wheelbarrow-full of papers to a couple of offices in Finland. Every Finn knows something about making business with these two specific governmental offices. For some unknown reason they are always interested about you at the same time but they don't communicate together. Possibly this is a good thing for an individual in a juridically protective sense. Trouble was, I started studying abroad, which didn't exactly make matters any easier. Sometimes I met deadlines overlapping. What can I do? I can't complain because it's welfare coming my way. I just need to ask to be excused, even though it was my request in the first place. Why did they need to set a deadline for it?

It's a ”welfare society”, I'm told. But how come I feel bad? I still get a little money to spend from the government (even though they just cut my ”salary” by 20%. Imagine it to yourself). I get a little extra from my job. I have a place I can call home and a fridge full of food. Yet, I feel my jaw aching from grinding my teeth.

We are made clear that the ”services” stand for themselves. We are there to ”serve” by turning our paychecks in. We put a monetary input and, reasonably often, get something in return. Only the strongest of us (or the unemployed?) can keep on passing their reclamation from time to time in order to get their refund for non-delivery. The rest of us just have to suck it in.

The welfare society has definitely done it's homework. In jurisprudence it comes clear to everybody quite quickly that justice is hard to come by. Technically it's there but are you willing to go all the way? You might be facing a long cycle of trials, paperwork and stress. It's not made too easy. Otherwise everybody would do it. Unfortunately, the axle turning the wheels of our welfare society noticed this same numbing effect.

Your phone bill doesn't check out. Are you gonna spent the whole afternoon listening to music when you wait in the line for ”service”? Just because of fifty cents!

You are not given time, nor choice, to decide on your things. You shop online, because you don't have the time to visit the actual shop to see what you want. Obviously this leaves you under the risk that the colour or the size of your t-shirt is slightly wrong. But are you gonna change it just because of that? Sure, go to the shop on your day-off. What are you going to buy? I can tell you from experience not to try to look for a turtle-neck sweater or a gray tank top. They don't exist at the moment, I've found out, because they are not ”trendy”. The Nike passes it's order of 900.000 pairs of sneakers to Vietnam. They are bound to Rotterdam... say in a year? I wouldn't know. What I do know is that it's the same time what is given for the markets department of Nike to convince every rational European consumer that it is simply impossible to live without that pair of sneakers.

But there's vegetarianism. Sure that's my own free choice? Maybe so, but stop for a moment and consider the possibility that producing the diabolic red meat is a pain in the ass for the producer as well. It would be convenient, and much more cheaper, to actually use something made not out of meat and ask the same price. Bring forth the ”Härkis”! Again, it takes time to convince people to go ”green”, and there's been tofu rotting on the walk-in fridge's shelf for that occasional hippie as long as I remember. But when they do you have a line of products ready.

On a couple of occasions I had to actually call somebody to come clear the hair from the wet-lock of our apartments bathroom's sink, since some smart guy had attached the drawers to the wall around the sink drainage. 
”Next weekend OK?”
Sure, I'll just not use it.

Nothing gets done properly. I realize I have to have a schedule to call a number of people (you have to call since they never actually call you back). I can't keep track otherwise. Things that eventually take less than five minutes to sort out take days or they don't get done at all. I feel bad because I can't finish anything.

I get frustrated, angry and start grinding my teeth. Luckily they offer anger management at work. You just spill your bad mood on customers. They deserve mocking for being so stupid and asking stupid questions. I guess even the mighty restaurant workers have fallen for the same as the robot-lady at the bank, the clerk at a phone store last week and the study counselor at the university. After all it's a well-known saying in a restaurant: ”The evening service ruins a perfectly good mise en place.”

Thank you, excuse me and good bye!

- Half-assed chef

Maailman kallein margarita löytyy Helsingistä.

Sisälle ei sada, sanotaan. Huono keli on mitä mainion tekosyy siirtyä ravintolaan nauttimaan kalseasta kesäpäivästä. Olimme jo jonkin aikaa juonineet Aitoa arkiruokaa Alexanderin kanssa jonkinlaista mötea ravintolaolosuhteissa. Kun kaksi keittäjää yrittää sovittaa aikataulunsa yhteen, kahden valtion rajojen sisällä, tarvitaan siihen aika-avaruuden taivuttamista ja madonreikää. Lieron mentävä kolo tarjoutui Helsingin päässä uuden pizzeria Via Tribunalin puitteissa eräänä sunnuntaipäivänä.

 Sanat ”pizza” ja ”vehnä” kalskahtavat kausiliikkujan korvaan. Pienellä järjestelyllä sain ”hiilaripäivän” osumaan Stadin vierailun yhteyteen. Seurauksena roikuimme edellä mainitun pizzerian kahvassa jo kotvasen ennen avausta. Sofiankadun tulokas tarjoaa parempaa seppälää pizzan muodossa suoraan kotoa Napolista. Tyyliltään pizzat ovat perinteisen simppelejä. Listan läpiluku onnistuu hitaammaltakin lukijalta muutamassa minuutissa. Allekirjoittanut kun on jo aikaa sitten ulkoistanut pizzan valinnan leffailtaan vaimon heiniksi. Loputtoman valikoiman läpi kahlaaminen tuntuu ajantuhlaukselle. Jostain syystä meikäläisen makuaisti ei tunnu löytävän eroa etnisen pizzerian poropizzan ja frutti di maren välillä.

Tällä kertaa yksin matkustaessa olin siis iloisesti yllättynyt, kun valittavana oli lähinnä pääraaka-aine lätyn päälle. Polemiikkia aiheutti tosin margaritan hinta, joka varovaisten arvioideni mukaan, oli maailman kallein. 14 euroa kyseisestä tomaatti-juustopizzasta on viisi euroa enemmän kuin Venetsian Markuksen aukiolla. Toisaalta, Venetsian versio vastasi mikrossa lämmitettyä ”roiskeläppää”.

Tilausten jälkeen oli aikaa äimistellä miljöötä. Ovipumppu tuntui käyvän taajaan ja ravintola täyttyi sunnuntailounastajista. Sali oli jätetty miellyttävän pelkistetyksi. Mielestäni se sopi hyvin Etelä-Italialaiseen teemaan. Baari toisaalta tuoksahti turhankin askeettiselle, eikä se suoranaisesti houkutellut jäämään iltapäivävermutille ruokailun jälkeen. Avokeittiössä pöhisi vanha kunnon napolilainen pizzauuni, joka turkoosin eroottissävyisenä näytti hiukan eskimo iglulle. Uunin hyötyominaisuutena on korkea lämpötila ja kiertoilma, joka antaa pizzalle sitä paiston väriä.

Piakkoin eteen lässäytettiin kaksi höyryävää, sangen suurikokoista, napolilaista. Nythän on niin, että mielipideasioista on parasta vääntää kättä; jokaisella kun on oma vahva mielipide, eikä sen muuttaminen tule kuuloonkaan. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että pizzan reunat kuuluu syödä. Sikäli mikäli reunat eivät visuaalisen havainnoinnin perusteella vakuuta, olet luultavasti väärässä pizzeriassa. Via Tribunalissa aloitin reunoista. Taikina oli selvästi nauttinut steroideja ja turvonnut herkullisen turpeaksi. Tämä oli ehdoton vaatimus reunoille, joiden tehtävänä oli säilyttää mehevät täytteet niille varatulla pinta-alalla pizzan keskiosassa.

Ympärillä pöydät alkoivat olla täynnä. Turisteja ja lapsiperheitä. Varsinaista lastenlistaa ei erikseen ollut, mutta olimmehan pizzeriassa. Mietin, että mieluummin menisin pikku väen kanssa hyvälle pizzalle kuin ensin mäkkäriin ja sitten johonkin järkevään paikkaan erikseen tyydyttymään omia ikiaikaisia viettejäni. Sijainti Senaatintorin laidalla houkuttaa turisteja, eikä pizzaa parempaa muikkurverkkoa siihen hommaan olekaan.

Kaiken kaikkiaan söimme pizzat hyvällä ruokahalulla. Vaikka hinta tuntui hiukan suolaiselle liikkuu usean kiskan hampurilaisateria, pikaruokalat poislukien, aika samoissa uomissa. Tätä kirjoittaessa lähiöpizzerian kinkku-juusto-ananas ei enää maistu samalle. Erityispeukku täytyy antaa lyhyestä ja ytimekkäästä jälkkärilistasta: tiramisu – ja se on siinä. Kukapa kupu täynnä pizzaa enää viitsisi ruveta lukemaan kovin monipolvista opusta kannesta kanteen.

Pizzeria Via Tribunali

Sofiankatu 4
Alkuruoka: 7-16

Pizzat: 13-18e

Tiramisu: 6e

Toimituksen huomautus: Ravintola näyttää sittemmin hiukan muokanneen listaansa.

Elämä Aamupäivällä. Tallinnan tuolla puolen.

Narvan maanteen ja puistoon johtavan uran kulmassa on outo talo. Sen vieressä asuu Kiinan lähetteliäs ja toiselle puolelle on, niin ikään, pykätty pramea pytinki. Talon takaa alkaa Kadriorun puisto suihkulähteineen, museoineen ja linnoineen. Turistit astuvat alas bussi numero 51:sta Viru-keskukselta, J. Poskan pysäkille, ja hämmästelevät röttelöä. Paikalliset vain puistavat päätään. Poskan Comarketista tehtyjen ostosten jälkeen osa väestä pujahtaa talojen välistä puiston puolelle. Yksi huokaa, kun liikenteen melu jää taakse, toinen jo pyörittää kapsulia irti viinipullon kaulan ympäriltä. Päike paistaa.

Tallinnan vanhemman arkitehtuurin ongelma on pitkälti sama kuin muuallakin maailmassa: raha. Moniin vanhoihin kortteereihin on lätkästy museosuojakilpi jonkin kantavan seinän kylkeen. Kilpi velvoittaa remonttitöihin museokilven puitteissa. Kilvellistä seinää ei saa jyrätä alas. Kiinan lähetystön vieressä sijaitseva röttelö on surullisen kuuluisa esimerkki siitä itsepäisyydestä, mikä luomakuntamme pitää jaloillaan ja taistelemassa oman elämäntavan vapaudesta. Röttelön omistaja on Viron rikkaimpaan eliittiin kuuluva herra. Lupaa muutostöille ei heru, vaan museorakennusta on vaalittava. Vaaliminen, esimerkiksi sortuneen seinän korjaaminen, luultavasti laskisi kuluineen omistajan yhteiskuntaluokkaa ainakin askeleen katutasoa kohden. Näin ollen itämaan herra jää pihamaalleen aprikoimaan olisiko Mercedestä syytä siirtää tontin toiselle laidalla, jos joku kaunis päivä luonto ratkaisee tilanteen naapurin herran eduksi.

Narva maanteen toisella puolella rakennuskanta on uutta. Pikkuvanhaa. Kello yhdeksän astumme iO-ravintolaan. Ennen kuin avaan raskaan sisäoven, vilkaisen vaimoa. Olemmeko oikeassa paikassa? Oven takaa paljastuu pesuamme, joka on täytetty samppanja-magnumeilla. Hovimestari saapuu ohjaamaan riisuuntumistiloihin. Uimahattu taisi jäädä toisen takin taskuun.

Ravintolasaliin suodattuu aamuaurinko korkeista ikkunoista. Sisustus on rokokoo jäljitelmää ja prameaa. Kruunuja, pitkiä pöytiä ja pöydän päässä kaksi ja puoli metrinen valtaistuin. Kuvittelen venäläisen nouveau richen viihtyvän täällä. Toistaisiksi ravintolasali kuitenkin vastaa, kun sinne huutaa. Istumme pöytään ja huomaavaisen tuntuinen hovi tuo aamupalamenut. Noh, kahvia ja šampusta nyt ainakin. Entä sanomalehti? Hovi vastaa, että elämme 2000-lukua ja ihmiset lukevat uutiset nykyään netistä. Vai niin.

Joku jossain lehdessä kyseli männä viikolla, mikä on parasta hotellin aamupalassa. Siis, se sokeriton vanukas, jota ”kokkeliksi” kutsutaan, lämpökaappikuivatut nakit, ahtosuolattu pekoni vai rusinalihapullat? Joku taisi puuron nimetä. Oman kokemukseni mukaan, puuro on parhaillaan kello 8:45-9:00 välisenä aikana, mutta jos ei ole valmis saapumaan ajoissa, ei jono vedä maaliin ennen 9:05:ttä. Yhdeksän jälkeen aamuinen puurovelli on muuttunut jo kiinanmuurin rakennustarpeiksi. Pitäydyn siis sanomalehdessä ja pohjattomassa kahvipannussa. Se on parasta viihdettä.

No, pidin tämän mielipiteen omana tietonani, ja tilasin lohi-croissantin, sekä munakkaan. Vaimo tilasi miniblinit lohella ja munakkaan. Kahvi tuotiin höyryämään pöydän kulmaan. Jenni kohotti lasiaan. Panin merkille, että aamuauringossa samppanja, vaimo taustalla, kimalteli lasissa erityisen kauniisti.

Hovimestari kolkutti sauvallaan lattiaa: herran ja rouvan blinit, sekä croissant, Itävallan hovista! Arvovaltainen raatimme tervehti tulokkaita vatsallaan. Hyvää, jos ei erinomaista. Rapea voisarvi ja tuoreen tuoksuinen kala. Kahvi alkoi huveta pannusta - ilman sanomalehteä.

Sali alkoi hissukseen täyttyä myös muista aamupalan peukuttajista. Yritin kuunnella kieltä: taisipa olla englanti, sekä vironkieli, käytössä toisissa pöydissä.

Etuaamupalan plokkaamisen ja lasien täytön jälkeen keittiöstä putkahti ulos kaksi munakasta. Molemmat omassa pikku rameskinissään. Munakas oli kyllä hyvä. Ainoastaan nurinaa herätti rameskinin kunto. Jonkun olisi aika tilata uudet. Pinnoite oli irtoillut pahasti, ja se pisti auttamatta miettimään, kuinka paljon tätä hyvää tuli tahtomattaan nautittua munakkaan kyytipoikana.

Kokonaisuus oli herkullinen. Harvoin pääsee nauttimaan hyvin valmistetusta aamupalasta. Tila lisäsi viihtyvyyttä ja tarjosi samppanja-aamiaiselle kaivattua glamouria. Huomaavainen hovi jaksoi seisoa hattu kourassa aina siihen asti, kunnes nuttu oli napitettu, ja ojensin käden viimein ottamaan sitä vastaan. Tästä olisi hyvä jatkaa sen Poskan marketin kautta Tallinnan taidemuseokierrokselle ja kesäpäivän piknikille puistoon.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!