Why is home the only inefficient unit in the society?

 "There simply is no moment, where the husband would say like ’hey, now we need to change the sheets!’. Thus, he does not necessarily know what is the change cycle with them“, Roosa says.

Like it or not, Roosa, neither did I know that there is a cycle for these things. In my naivety, I’ve changed the sheets when they appear dirty. Sometimes it happens once a month, if I’m not home, sometimes every two days, if I spill coffee on them (or any other fluids for that matter). 

Equality has oddly crept into the Finnish relationships. Oddly, because it has turned the family unit into the only inefficient unit in the society of good tax-payers. In work life, lean methods are employed to make the process seamless, and kaizen has been the guiding principle for continuous improvements. Work becomes efficient. 

But for some reason, at home everything needs to be done inefficiently. It is not enough that I can cast a dinner in less than 20 minutes, also my partner needs to achieve the operational excellence in this task (maybe I’m on a sick leave). I fucking hate vacuum cleaning, but no, for equality’s sake, I need to learn it. My partner needs to start deadlifting only because she needs to change the summer tires soon, and I’m afraid she’ll strain her back. Eventually, our already busy schedules are filled with frantic chores. Worst of all, this happens just before the parliamentary elections when I was supposed to spend my night getting acquainted with the candidates. 

But not to worry, there is an excel file for dividing household tasks. Similarly, there is an excel file for allocating sexual intercourses throughout the week. This is convenient because the file is available on OneDrive, where all stakeholders can effortlessly check their task lists and prepare in advance for the meetings (Tuesdays between the PLD with my boss and fixing the bicycle, we are having sex. Bring a cat suit!). So, I excuse you if you are thinking about fixing a bike while making love to me. You’re just being lean!

Slow down a little bit Roosa! You don’t have to lean everything. Life is not a process. A day is not successful if you’ve managed to meet the daily quotas from the moment you open your eyes until you’ve again closed them with the mind still racing with the unresolved tickets. 

Life is about living it. If you don’t sit down once in a while and listen to yourself, somebody will fill that pretty head of yours with tasks, duties, and endless self-administration. By the time you finish your cleaning cycle a new one begins. Where is the time for starting that dance class you talked about? You were supposed to be fluent in French two years ago. What’s the matter? Take a good look at that other half of yours lying on the couch and reading a book. He is reading because you don’t offer him space for reflections, only mindless automation. 

Try this trick. Ask him to hang the laundry with you. Don't make it a lecture. Instead, simply do it with him and use the opportunity to talk about things of interest for him. Make it a positive experience that offers a change to do something together. If the chores at home need to be ineffiecient then at least enjoy them together.

Some years ago they started ranting about the psychological benefits of ’slow cooking'. For an untrained eye, this might seem an inefficient method of cooking. In reality, I am told, it is a revolutionary method of cooking a real with friends instead of just microwaving a dinner. As usual, such a banality as cooking a dinner had to be productized as 'slow cooking'. We are being sold back the fundamental ideas of being human. So, lets just call it 'cooking'. And hanging laundry is just hanging laundry. Not a 'Laundry Day', where all the incidents shadowing the partnership are resolved. 

But there is no need to wait until somebody comes up with a way to sell your life back to you. Just slow down a bit and think about what you want and how much it would cost in reality. I know, it is difficult at first, because work used to serve as your identity. Just give it some time. Start with a book. Maybe with Richard Bach’s Jonathan Livingston Seagull. It is a short book about Jonathan, who struggles with similar identity issues and peer pressure. You’ll pick it up on the way. But I urge you to take back your life. Maybe you would even find some time to fulfill your democratic duties diligently while at it. 

Happiness Machines

An article produced interesting numbers on how special we are today. In the 1950s 12% of the people felt they are somehow special compared to 2020s, where 80% felt special. Someone who is special sets different expectations for themselves. Something great is expected for they are among the“ brass men“ like Napoleon and Alexander Raskolnikov imagined in Crime and Punishment. They are allowed to cross borders and decide for themselves. Most importantly, they are guided by their individual judgment and they are free of the burden of any collective scrutiny of their behavior. This is how we understand our modern liberty. Nobody has the right to come and tell us how to live our lives. 

However, this comes with the cost of losing the social reinforcement on that behavior. Because I am also busy establishing my own game, I don’t have time to recognize yours. Without recognition, it is easy to fall into a trap of limitless pursuit of growth. Nobody will come to tell us that we already accomplished our part and we have enough. It is ready, no need to go further. In ancient days society often set limits for individual aspirations. You were born a blacksmith’s son, so in all likelihood, you would be dying as a blacksmith. But you reach your prime probably at the age of thirty. This leaves then more time for horizontal expansion among one’s community. Some suggest that there is something in that recognition from the community that could contribute to individual happiness. Instead of treating others as tools for greater aspirations, they assume that other people could act as ends. Aspirations should be directed toward the happiness of others. This would eventually make one’s self happier in the long run.

Arto A. Salonen acknowledges the naivety of such thoughts although I do not personally understand why. Is it really so hard to imagine happiness deriving from helping others? Is it because it is not measurable and cannot be ’excelized’ it has no tangible value. This sounds if not naive, then simply stupid. Rather, I think the reason is that we have become afraid of deciding the value ourselves. We need somebody else to tell us what is the price of friendship.

I am writing in Kutaisi, Georgia, where collectiveness has more value than in Scandinavia. My Georgian friend told me that during the COVID, Georgians were still having their shashlik barbeques despite the obvious risk of contracting an illness. People were dying but for a Georgian life was not worth living anyway without interaction with one’s community.

 

Community Beer Bar in Kutaisi

It is odd that in the land of plenty young people are struggling with mental issues due to the uncertainty of their individual futures. Scandinavia is considered a privileged region, where a good life is a birthright. We have it all but do not know what to do with it – at least nothing with value. Some privilege.

Benjamin Constant wrote about ancient and modern liberties. Modern liberties offer us a possibility for securing the right to our private pleasures. No one has the right to interfere with that enjoyment as long as you do not hurt others with them. This is easy enough since nobody really cares what you are doing anyway.

Ancient liberties, in their turn, offered the liberty to have an impact on public discussions through one’s community support, but interfered with the private sphere and told what the correct tools for happiness were. You should marry before twenty-five and raise the rugrats. If you comply you receive positive reinforcement from the community. Sounds terrible. And yet at the same time, it has a kind of romantic appeal to it. One has simply to look in the popular culture saturated with Avatars, Vikings, and other shows depicting a community to realize how much we adore that liberty, where everybody has a function in a community. A culture of brothers and sisters all contributing to the greater cause.

But we are told that we should decide individually what is good for us. The problem with this seems to be that an individual is weak alone. It is easier to give up. A community is strong together and can fight back against injustice. I am beginning to think about whose interest individuality serves.

I just spent three months in Kazakhstan where the land is plentiful. But still, the people are herded into skyscrapers, „Highvilles“ as they are called, to live in small quarters with a lot of strangers. A friend of mine produced an interesting view on this: when you do not know your neighbor you do not care what is going on in the building. According to some, an average person can have about 150 acquaintances. A highville is inhabited by several hundred families. One cannot assume to get to know each one of them, so why even start. What is done in that town district remains everyone’s individual concern. This is depressing and definitely creates a feeling of uncertainty. An individual has no tools to influence that decision-making.

I wonder if we should start imagining happiness differently? How many of us actually sat down and made that excel sheet on what is enough for me personally? I did it on the back of a cigarette pack and found out it is a lot less than I thought. However, I have noticed at some point I needed to change the way I imagine happiness. It is more often than I care to admit that I have to squat these days to buy wine. Top-shelf pleasures have become rare occasions that are (and should be) celebrated accordingly for the sake of good wine (and the people sharing it with me).

Activities that aim to consume and indulge for the sake of recognition (through social media?) have become few. Instead, worthy memories are a warm cup of tea and a sip of brandy after a collective street maintenance project we had to undergo in my building one morning when all the snow that the winter saw came down the previous night. Some of the old geezers thought their contribution to be in the supportive elements of that operation. They went down to the corner shop and bought two-star brandy and made tea for all. How do you take a picture of those feelings of belonging?

Community celebrations in Kyrgyzstan

Ilmastoraportti hyydyttää hymyn - piileekö sodassa mahdollisuus muutokseen?

The Intergovernmental Panel on Climat Change täräytti taipaleelle raportin ilmastonmuutoksesta. Raportista selviää, että vaikkaUkrainan sota ei eskaloituisi ydintalveksi, voi nauru muuttua katkonaiseksi, mikäli yhteiskunnan ja yksilöntasolla ei tehdä vaadittavia muutoksia. Näitä ovat vaatimattomasti (1) uudenlaisten perusarvojen, maailmankuvan ja ideologioiden omaksuminen, sekä (2) sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten järjestelmien uusiksi paneminen.

Ilmastomaallikolle tämä tarkoittaa kiteytetysti kahta asiaa: (1) kuluttamista täytyy vähentää ja (2) talouden rattaiden rouskeen ylläpidolle on löydyttävä kulutuksen sijaan jokin muu keino.

Kuten Pulitzer-palkittu Thomas Friedman jo viime vuosituhannen lopussa totesi, globaalienmarkkinoiden tasolla homma on ollut niin pitkään retuperällä, että kontrolli sekä halu konkreettisiin toimiin on kadotettu jo aikaa sitten.

Yksilötasolla kuluttamisen vähentäminen tuntuisi kuitenkin tarkoittavan yksinkertaisuudessaan sitä, että rahan käyttämisen sijaan rahaa jäisi säästöön. Ei tuntuisi kovin vaikealle.

Miksi siis oikeiden ostopäätösten tekeminen on niin hemmetin vaikeaa?

Ehdotan tässä tekstissä, että taustalla on opitut yhteiskunnalliset palkitsemismekanismit.  Jos ennen ostettiin tarpeeseen, nyt ostetaan ostamisen ilosta. Lisäksi vaikuttaa, että kulutushyödykkeiden käyttöaste on madaltunut ja nautinto siirtynyt sosiaalisen krediitin ansaitsemiseen. Toisin sanoen, ostan kahvimyllyn, espressokeittimen ja ihania Arabica-kahvipapuja. Nyt kun romut on pöydälle kannettuna ja kuvat otettuna lähden kahvilaan kahville.

Ei kai nyt sentään?

Väitän, että kyllä. Palkinnon - sosiaalista krediittiä - saa siitä, kun ostaa romut ja räpsii kuvat. Itse kahvin lillittämisestä sitä ei heru. Hiljentyessä kahvikupin kuvaustuokioon trendikahvilassa krediittiä on taas tarjolla. Kuluttaja gravitoi kohden mahdollisuutta saada tunnustusta teolleen. Kahvikuppi on nautittu hieman ennen kuin sen reuna koskettaa huulia.

Oma puolihalvaantunut elämäntyylini on kuin varkain muuttunut vihreämmäksi kuluneiden vuosien aikana. Ei siksi, että olisin muuttunut ilmastotietoisemmaksi per se, vaan varojen priorisoinnin vuoksi. Keisarin uudet Bangladeshissa tuotetut kledjut jäävät kauppaan, kun kirpparilta saa Valtion nahkatehtaan tuottaman ja isältä pojan ituhippikaverille kestävän nahkarotsin markalla. Telkkarin käyttöastetta en ole ehtinyt priorisoimaan vuosiin niin korkealle, että olisin investoinut. Taitan kaksi arkkia vessapaperia kolmeen kertaan.

Tällaisilla pienillä vähävaraisuuden aiheuttamilla lihassupistuksilla voisi kelvollisesti hurskastella kylillä: „Minä poika se mietin näitä juttuja.“ Ikävä kyllä, en koe, että tästä irtoaa paljoa sosiaalista krediittiä. Ilman älypuhelinta olen huono kuluttaja, jota maan talous ei kiinnosta ja jota kukaan ei peukuta. Samoin olen ihan out, koska en seuraa mitä sinulle kuuluu Tiktokissa. Jos kaikki eläisivät kuten rahikainen markkinatalous suistuisi kaaokseen. Ostan kuitenkin samppanjaa ja matkustan. Minulla kun on aikaa ja samppanja maistuu niin vietävän hyvälle.

Markkinatalous on siitä vekkuli, että sen pyörittäminen vaatii jatkuvaa kuluttamista. Enemmän ja halvemmalla. Jotta homma toimii, tulee vielä soiva, mutta vanha peli heittää pois ja ostaa tilalle uusi. Tällainen mielipuolinen toiminta vaatii jonkinlaista kannustinta myyjän puolelta. Kuten tarkkanäköinen kuluttaja on huomannut, meille myydään asioita ajatuksella, että olemme ne jotenkin ansainneet. Lienee siis oikeutettua kuluttaa palkka mahdollisuuksien mukaan, koska se on ansaittu. Minä en ole kyllä ansainnut yhtään mitään. Siispä olen köyhä.

Köyhyyttä ei kuitenkaan kannattaisi rinnastaa mielenköyhyyteen, mitä varovaisten arvioideni mukaan kuluttaminen silkan kuluttamisen sijaan on. Välillä tosin mietityttää onko meillä tarjotun ajan puitteissa muita keinoja palkita itseämme kuin kuluttamalla mielenköyhästi?

Jos ilmastokriisin tiedostaminen ajaa kohden vastuullista kuluttamista, talouden kehittyminen vaatii silkkaa kuluttamista. Tulevassa Kiovan jälleenrakennuksessa olisi varmasti käyttöä rasvatulle markkinataloudelle. Yksilötasolla valinnan teko on sekin raskasta. Lojaalius kuluttamiselle palkitsee metsästäjä-keräilijävaistoa, kun ilmastoteko tarjoaa lähinnä lämmintä kättä.

Korjausliike kohden vastuullisuutta vaatinee ensimmäisen (1) kohdan, ideologian ja perusarvojen, muutosta. Kenties voitaisiin luoda jonkinlainen tylytyskulttuuri (shaming?) kuluttamiselle. Isoäidilläni oli tapana viiniä kaadettaessa tylyttää asettamalla kämmen lasin päälle ja todeta kuuluvaan ääneen „ei pilata hyvää ruokaa alkoholilla“. Samaan tapaan voisi kaverin vedellä lotratessa läimäyttää hanan kiinni ja todeta „ei pilata hyvää planeettaa vettä lutraamalla“. Empiiristen tutkimusteni valossa epäilen kuitenkin, että lopputuloksena olisi kipakka konfrontaatio ja mielipiteiden polarisoituminen. Ihminen on sinnikäs tekemään vastarintaa ennen kuin on valmis alistumaan uuteen ideologiaan, perusarvoihin tai maailmankuvaan, kuten Ukrainassa on viime aikoina nähty.

Sodan melskeissä on historian juoksussa tapahtunut kauheuksien lisäksi usein myös innovaatioita. Kuten päättäjät ovat saaneet huomata, sota on aiheuttanut ennennäkemättömän määrän solidaarisuutta sodan uhreja kohtaan. Puhallan aika kovin tähän toivon kipinään, mutta kenties Lännessä täysimittainen sota on laukaissut jonkinlaisen reality checkin kuluttajien keskuudessa. Mikä lopulta on olemassaolollemme tärkeää?

Annettujen lahjoitusten valossa vaikuttaisi sille, että osa kuluttajista on keksinyt ansaitsevansa ansaitulla palkalle sosiaalista krediittiä aivan uudella tavalla. Tällainen innovointi kenties herättää hyvänmielen lisäksi ajatuksia siitä miten muutoin omaa toimintaa voisi muuttaa silkasta kuluttamisesta kestävään yhteiskunnan ja Minän kehitykseen. Se vaatii kuitenkin yhteiskunnallista hyväksyntää mielen rikastuttamiselle. Deeppejä pohdintoja on voitava käydä.

Jos tallainen ideologinen muutos onnistuu saavuttamaan kriittisen massan, on Ison rahan seurattava perässä ja mietittävä keinoja mielen rikkauden vaalimiseksi mielenköyhän kuluttamisen sijaan. Se jos mikä vaatisi (2) sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten järjestelmien uusiksi panemista. Yllyke järjestelmien muuttamiseen täytyy kuitenkin tulla alhaalta. Kuten Ukrainassa on tapana sanoa: „tämä on meidän maa, meidän tulee siis sen puolesta taistella“.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

 

Jos data on firmojen uusi kulta, niin aika on sitä ihmiselle.

Hesarin jutussa 21.02. pohdittiin vapaa-ajankäytön pulmallisuutta perheissä. Usein viimeistään lasten ilmaantuminen ruokakuntaan vaikuttaa aiheuttavan 24-tunnin syklin riittämättömyyden tunnetta. Itselläni ei ole vekaroita housun lahkeessa kärttämässä huomiota, mutta olen siitä huolimatta pannut merkille ajankäyttöön liittyviä ongelmia.

Kun yksin jo työ, lapsista puhumattakaan, kuormittaa aikataulua niin paljon, että vapaa-aikaa joutuu optimoimaan ja arjen askareita priorisoimaan, tulee helposti astuneeksi kulutusmuottiin.

Palvelun tarjoajat ovat tästä sangen tietoisia ja katukuvassa se näkyy mainoksina kuten ”olet ansainnut tämän ja tämän”, tai ”osta itsellesi hetki aikaa”. Oma-aika on ihmisen kulta. On ironista, että taistelemme valmiissa maailmassa oman olemassaolomme oikeutuksesta.

Muistini mukaan raapustelin tästä joskus aiemmin. Tuolloin tausta-ajatuksena oli mitä viivan alle jää kuun lopussa, jos pitkiä työpäiviä ja palkkanauhaa täytyy kompensoida taksimatkoilla, auton omistuksella tai illallisella leffaa katsoessa.

Kutsuisin tällaista ajankäytön optimointia, jossa täytyy kuluttaa säästääkseen aikaa tienatakseen, ”vapaa-ajaksi steroideilla”.

Esimerkiksi näin: Teen pitkän työpäivän, koska haluan ylityötuntien näkyvän palkkanauhassa. Siksi minulla on kiire katsomaan illaksi sovittua elokuvateatterinäytöstä. Otan taksin, vaikka julkinen olisi ilmaista Tallinnassa. Koska leffa kestää (nykyään) aina yli kaksi tuntia, ostamme puolisoni kanssa pizzat teatteriin ja pari kaljaa kyytipojaksi. Ja boom, sain kolmeen tuntiin mahdutettua leffan, illallisen, laatuaikaa partnerin kanssa, kaljalla käynnin ja, mikä tärkeintä, ansaitsin sosiaalista krediittiä hyvänä kuluttajana. Toisaalta, vapaa-aikani steroideilla söi kahden ylityötunnin palkan. Vaihtoehtoisesti olisin voinut lähteä töistä aiemmin ja keskittyä olemaan läsnä yhdessä asiassa kunnolla.

Ehkä kysyt mitä ihmeen sosiaalista krediittiä?

Hesarin jutussa viitatussa tutkimuksessa ”osaa vastaajista turhauttivat puolison jatkuvat kodin ulkopuoliset menot. Toiset taas kokivat ongelmia siitä, että puoliso jumitti kotona eikä näyttänyt tarvitsevan omaa aikaa.”

Kirjan lukeminen kotona ei ole sama kuin leffateatterissa käyminen. Outoa, mutta ehkä taustalla on ansaittujen resurssien käyttämättömyys. Miksi olet raatanut töissä, jos et edes käytä rahoja?

Joku joskus jossain reilu vuosi sitten kirjoitti, että ihmiset ovat valmiita valehtelemaan viikonlopun urotöistään maanantaisin työpaikalla, mikäli eivät uskoneet oman ajankäytön olleen yhteisön hyväksymää. Sittemmin olen törmännyt samaan väitteeseen useammin. Olen taipuvainen uskomaan, että etsimme jonkinlaista kulutusmuottia, johon sujahtaa.

Kulutusmuotilla tarkoitan jotain ylhäältä annettua ja yhteisöllisesti hyväksyttyä tapaa viettää vapaa-aikaa. Individualistinen vapaa markkinatalous on siinä mielessä erikoista individualismia, että se paikoin korostaa riippuvuutta toisista. Minun ei ole viisasta käyttää aikaani tapettien vaihtamiseen kotona, koska saan ajastani paremman korvauksen työpaikalla. Sitten käytän tuota korvausta tapettimiehen palkkaamiseen. Samanlailla minun ei ole tehokasta pohtia miten olisi viisainta käyttää oma vapaa-aikani, vaan on parempi astua yhteen valmiiksi räätälöidyistä ja yhteisöllisesti hyväksytyistä muoteista. Näitä brändejä ovat esimerkiksi ”leffailta”, ”treenipäivä”, ”netflix&chill”, ”kynsihuolto” ja ”pleikkailta”.

Psykoterapeutti Suvi Laru muistuttaa, ettei oman ajan aina tarvitse merkitä kodin ulkopuolista harrastusta. Varovaisesti Larua tulkiten tämä voinee tarkoittaa esimerkiksi kirjastosta lainatun romaanin lukemista kotisohvalla ILMAN punaviiniä, kynttilöitä, juustotarjotinta, rypäleitä jms. ”lukuilta” -brändiä rakentavaa rekvisiittaa.

Kuitenkin sosiaalista krediittiä vasten vaikuttaa, että mikäli emme onnistuneet käyttämään vapaa-aikaa yhteisöllisesti hyväksytyllä tavalla seuraa siitä jonkinasteinen moraalinen krapula. ”Morkkis” usein liitetään kännitörttöilyihin ja häiriökäyttäytymisestä seuranneeseen olotilaan. Sama mekanismi vaikuttaa ilmeisesti kuitenkin yhteisölliseen ”häiriökäyttäytymiseen”, miksi tulkitaan aikaresurssien huono allokointi.

Laru rohkaisee pohtimaan missä minuus asuu. Minuus saa vahvistusta niistä asioista, joista ihminen nauttii vapaa-ajallaan tai tehdessään mielekästä työtä.

Asetelma on hiukan ongelmallinen. Morkkis voi seurata, mikäli ei koe käyttäneensä vapaa-aikaresurssia yhteisöllisesti hyväksytyllä tavalla, mutta toisaalta minuus saattaa hukkua koneeseen.

Tähän dilemmaan ei liene yleismaailmallista ratkaisua, koska jokainen reagoi yhteisön paineeseen eri lailla. Toisaalta, avuksi voi olla ymmärrys ongelman olemassaolosta. Ehkä asiaa voi lähestyä maanantaiaamun kahvipöydässä jotenkin näin:

”Mitä teit viikonloppuna?”

”Sijoitin minääni.”

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Olet mitä syöt: Läskin laiha marketti poikii läskin laihoja kuluttajia

 YLE:llä oli juttua elämiskustannusten noususta Suomessa. Jutussa haastateltiin keittiön vuoropäällikköä, jolla on ollut vaikeuksia saada rahat riittämään ruokaan. Suomessa kolmannes hotelli- ja ravintola-alan työntekijöistä menee toisinaan vatsa kurnien nukkumaan. Otanta on silmiä avaava sillä ravintola-alalla, joitakin surullisia poikkeuksia lukuunottamatta, perusruoanlaitto ja raaka-aineiden hyödyntäminen on hanskassa. Argumentit uusavuttomuudesta ovat siis pääosin turhia.

Mikä siis mättää?

Sous chef Ikävalko arvioi Ylellä elinkustannusten kehitystä:

„ Elämisen kustannukset nousevat paljon nopeammin kuin matalapalkka-alojen palkat. Se näkyy työssäkäyvien kulutuksessa ja siinä, mitä kaupasta ostetaan.“

Asiasta kannattanee olla huolissaan, sillä ruokaturvattomuus (eli siis "köyhyys") on liitetty diabetekseen ja mielenterveysongelmiin. Kolmannes suomalaisista yli kolmekymppisistä miehistä on THL:n mukaan, ei ylipainoisia, vaan lihavia. Samalla diabetes rehottaa ja vuotavasta suolesta on tulossa ilmiö. Amerikkalainen ystäväni totesi jenkeissä olevan ihan normaalia, että kolmekymppisten small talk koskee reseptilääkkeitä, eikä säätä.

Oma innostukseni suomalaisen marketin tarjonnan syynäämiseen oli tuotepäälliköintikeskustelu, mistä sosiaalisessa mediassa mölistiin. Virossa kuulemma tuotteet mätänevät hyllyyn. Tietäjät tiesivät, että Virossa HEVI-osaston tuotteet pääsevät toisinaan pahaksi. Toiset osasivat kertoa, että taustalla on kakkosluokan tuotteet, mitä Viroon ostetaan. Skandinaaviassa marketin sisäänostajalla on kuuleman etuosto-oikeus, koska rikkailla pohjoismaalaisilla on enemmän potentiaalia maksaa paremmista tuotteista. Kuulostaa ihan järkevälle kysynnän ja tarjonnan lakeja mukailevalle systeemille.

Suomessa seikkaillessani pälyilin joutessani HEVI-tuotteiden hintalappuja. Väite korkeammasta kulutuspotentiaalista näytti pitävän paikkansa. HEVI on edelleen noin 100% kalliimpaa Suomessa kuin Virossa. Jäin kuitenkin arvuuttelemaan sisäänostajan motiiveja. Iso osa hyllytetyistä tuotteista oli raakoja. Ainoat kypsät tomaatit näyttivät lojuvan NAMS-tomaattilaatikossa (10e/kg). Virolainen puolisoni niin ikään närkästyi avomaakurkkujen puutteesta suomalaisessa marketissa. Tarjolla oli vain niitä vetisiä vihreitä dildoja. Näin keskitalvella tiettyjen tuotteiden saatavuus on tietysti tiukassa, mutta otin tässä tomaatin framille syystä. Varovaisten arvioideni mukaan keskivertosuomalaisen salaatti koostuu vuodenajasta riippumatta tomaatti, kurkku, jääsalaattiyhdistelmästä sekä niistä kahdesta kebab-annoksen päälle asetetuista turkinpippurista. Jäin miettimään onko sisäänostajan motiivina nimenomaan hyllyajan maksimointi?

Enemmän sesongissa olevien kellarijuuresten kokeilu ei juuri houkuttele, kun juurisellerin hinnalla ostaa paketin sika-nautaa. Prismassa valopilkkuna oli kuitenkin myyjän oivallus lohkaista juuriselleri valmiiksi neljään osaan ja paketoida segmentit erikseen edullisemmaksi vaihtoehdoksi. Mieleen tulee hiukan Viron niukoilta neuvostoajoilta kuulemani tarinat omenan lohkomisesta neljään osaan perheen kesken.

Toisen pettymyksen koimme leipäosastolla. Omat kriteerini leivän suhteen ovat kohtalaisen simppelit. Leivässä maku on tärkein. Sitä saa juuresta, rapesta kuoresta ja suolasta. Citymarketin puolen hehtaarin paistopisteeltä ei kuitenkaan löytynyt ainoatakaan kriteerit täyttävää leivän kannikkaa. Lähimmäksi oikeaa leipää päästiin Asikkalan leipomon rukiisella, mihin tosin tarvittiin halkomakirvestä avuksi. Lisäksi samaan hintaan olisi saanut puolikiloa sitä sika-nautaa.

Kaiken kaikkiaan marketti-excursiolla edulliseksi osoittautuivat maitotuotteiden lisäksi sokerista tehdyt asiat. Sipsi-karkki-limsaosasto tarjosi herkkuja hintaan mitä ei ole nähty edes Virossa. Valikoiman runsaudesta Suomessa ei säästellä. Jos lähikauppaan (usein Prisma/Shittymarket Kehä kolmosen ulkopuolella) lähtee maitoa ostamaan saa siinä samalla päivän kymmenentuhatta askelta täyteen. Suurin osa runsaasta valikoimasta on kuitenkin pohjimmiltaan sitä samaa tuotetta. Laskin joutessani Prisman hyllystä 27 erilaista kanasuikalemarinaadia, 20+ erilaista mixtuuraa siasta ja naudasta, 11 erilaista piimää ja sitten sitä ketsuppia! Tuote, joka koostuu siis lähinnä vedestä, sokerista, tomaatista ja etikasta, on poikinut ihailtavan määrän erilaisia mielikuvituksen tuotteita, joihin asiakas voi identifioitua.

Käyppä huviksesi laskemassa seuraavalla kauppareissulla oman kauppasi tilanne ja jätä kommentti. Paljastan oman löydökseni jutun lopussa.

Lopputuloksena on todettava, että hyvän valinnan tekeminen on Suomessa vaikeaa. Tämän on huomannut matalamman tulotason porukka, mutta ilmeisesti jollain tasolla kokenut myös paremman tilipussin posse. Sanotaan, että kolmekymppisenä sinulla on se kroppa, jonka sait synttärilahjaksi ja nelikymppisenä se minkä ansaitset. Nyt kun tuttavapiirini alkaa lähenemään neljänkympin rajapyykkiä alkaa esiin nousta, tulotasosta riippumatta, elintasosairauksia. Huono-osaiset pilaavaat terveytensä huonoilla valinnoilla, parempiosaisilla ei ole aikaa tai mahdollisuutta tehdä parempia valintoja. Väitän, että myös ne harvat, joilla olisi aikaa ja rahaa tehdä hyviä valintoja kärsivät markettien „läskin laiha“ syndroomasta. Runsas, mutta suppea valikoima ei yksinkertaisesti kannusta kokeilemaan. Samoja ruokia tehdään viikosta toiseen kanasta, jauhelihasta, tomaatista ja kurkusta. Aikoinaan Mongoliassa paikallinen ruokavalio oli samaa laatua suppea. Muistan mietiskelleeni, että hyvinhän nuo vanhat ukot vielä silläkin sapuskalla kiikkuvat hevosen selässä. Myöhemmin selvisi, että "vanhat" kurttunaamat olivat vasta viisikymppisiä.

Olenkin alkanut pohtimaan edellä mainittua tuotepäälliköintiä. Olisiko kuitenkin parempi siellä Suomessa siirtyä samaan hyllylle virolaisten kollegoiden kanssa? Huhuttu kakkoslaatu, mitä Viroon ostetaan, tarkoittaa kypsiä tomaatteja, päärynöitä ja esteettisesti rustiikkisen näköistä juuriselleriä. Lisäksi hintaa ruokakassille jää noin puolet suomalaisesta silläkin riskillä, että joskus laarissa voi olla huono tomaatti. Mene ja tiedä, mutta varmaa on se, että kuluttaja voi tähän ostopäätöksillään vaikuttaa. Ehkä oleellinen nosto tässä on se, että HYVÄNMAKUINEN ruoka saattaa hyvinkin olla halvempaa kuin pitkän hyllyiän safka.

Tästä löytyi hiukan maistiaisia Lidlistä. Kassan päähän oli asetettu „HEVI hävikki“ laatikoita. Kahdella eurolla sai kantaa kotiin kokonaisen parsakaalin, kukkakaalin, kaksi banaania, puntin tilliä, appelsiinin, sekä muutaman sipulin. Kaikilla tuotteilla oli hyllytavaraan verratessa esteettisiä puutteita, mutta ei mitään mikä olisi estänyt tätä puolihalvaantunuttta kokkia valmistamasta niistä maukasta kotiruokaa.*

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

-Puolihalvaantunut kokki

P.S. Ja sitä ketsuppia oli 32 eri laatua. Hulluutta.

*Laatikon tuotteet taittuivat myöhemmin esim. Parsakaalimuhennokseksi (tillillä!), gratinoiduksi kukkakaaliksi tai kukkis-couscousiksi (appelsiinilla!), banaaniletuiksi ja marinoiduksi sipuliksi tukemaan sitä iänikuista tomaatti-kurkku-saldea. Pehmeistä appelsiineista saa esimerkiksi herkullista kompottia ja kuoren voi raastaa banaanilettuihin tai parsakaalimuhennokseen. Kahdella eurolla.

Kauniaisten pizzeriassa suomenkieli elää

 HS kertoi uudesta "fast casual" artesaanipizzeriasta Kauniaisissa. Haluaisin tehdä jutusta kolme nostoa.

 

1.    Sanakirjan mukaan „artesaani“ voi tarkoittaa seuraavaa:

 „käsityöläinen, artisaani, kisälli.“

HS:n Kauniaisista tavoittama pizza-automaatti koettelee artesaanipizzerian määritelmää. Voiko pizzarobotti olla artesaani, siis käsityöläinen? Automaattipizzeriassa automaatio valmistaa parempaa pizzaa kuin ihminen pikaruokalassa. Ehkä kyseessä on vielä robottikisälli, mutta nyt kannattaa viimeistään alkaa skarppaa. 

 

2.     Tuoreet vihannekset erottanee vain „vihanneksista“ niiden tuoreus. Olen antanut itseni ymmärtää ettei „tuore“ ole nähnyt pakastinta. Viroksi tosin sana „toore“ tarkoittaa raakaa. Näin sana ilmeisesti myös suomalaisen maitokaupan heviosastolla usein mielletään. Ehkä kyseessä onkin Suomesta Viroon rantautunut käännöskukkanen. Suomessa kun raakoja banaaneja ja ananaksia myytiin paljon ennen Viroa.

Pizza-automaatin tapauksessa toivon, että automaatti kuitenkin käyttää pakaste- ja/tai esikypsennettyjä vihanneksia. Muutoin huoli laadunvalvonnasta saattaa nostaa Ruokaviraston takajaloilleen.

 

3.    "Fast Casual“ -konsepti. 

Millainen on "fast casual"? Aikoinaan puhuttiin "casual-smart" -tyylikoodista, jota odotettiin vierailta. 

"Fast" viitannee nopeuteen. 

Merriam-Webster avaa "casual"-sanan määritelmää:

Casual: "working or acting without deliberation, intention, or purpose [casual collector]"

Sama suomeksi: "työskentelee tai toimii ilman harkintaa, aikomusta tai tarkoitusta".

"Fast Casual" tarkoittanee siis kiireistä, harkitsematonta ja päämäärätöntä toimivaa.

Suomenkieli elää ja uudesta tulee normaalia. Edellistä silmällä pitäen on syytä olla tarkkana ettei vaan apinaa koijattaisi taas.

source: rodyman / image: PRISMA Lab

Suomessa elätellään illuusioita ravintoloista

 HS:ssä (25.08.21.) aprikoitiin ravintoloiden työvoimatilannetta. Jos alalle on vaikea löytää työvoimaa miksi palkkoja ei nosteta? Oletettavasti lisäansio toisi enemmän ihmisiä alalle. Ravintoloiden vanha viisaus on, että siihen ei ole varaa.

Oma ravintolakouluni päättyi Herran vuonna 2011. Elettiin Mastercheffien kulta-aikaa. Vastikään Top Chefin ensimmäisenä voittanutta ja krapulaista Akseli Herleviä onniteltiin Savoyn keittiössä kaverin saapuessa lehdistötilaisuuteen. Töllöstä saattoi katsoa kokkausohjelmia aamusta iltaan. Mediaseksikkäälle alalle oli tunkua. Olen sittemmin laittanut itsekin veitset salkkuun. Syinä mainittakoot työ- ja vapaa-ajan yhteen sovittamisen vaikeus vanhemmiten, mutta myös palkkataso uralla edetessä. Hesarissa kirjoitettiin aikaisemmin samasta aiheesta („Hesburgerit ja Subwayt sulkevat oviaan, ja gourmet-ravintolatkin ovat pulassa...“ 19.08.). Jutun otsikossa ehkä ironisesti korostui virheellinen käsitys Alan palkkarakenteesta. Perinteisesti Subwaysta „Gourmet“-ravintolaan siirtyminen ei tarkoita automaattisesti palkannousua, vaan laskua. Työtunteja sen sijaan aika varmasti saa lisää. Töitä tehdään rakkaudesta lajiin.

HS:n mukaan alan kilpailutilanteessta ja tuottavuudesta kysymyksiä herää jos kipsojen katteet eivät kestä palkkojen nousua. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Antti Kauhanen laittoi asian ekonomistin termein seuraavasti: : ”Tuottavuus työssä on niin alhainen, että yhteiskunnan näkökulmasta henkilön resurssi tulee jossain muualla paremmin käytetyksi.”

Toisin sanoen keittäjän tehot ovat riittämättömät pyöräyttämään tarpeeksi pöperöä kattamaan lisäpalkka.

Omat hatarasti mieleen nousevat ja ajan kultaamat muistikuvat tuovat mieleen kuitenkin aika kiireisen ravintola-arjen. Joskus vitsailtiin tippikulhosta, johon keittäjän pitäisi laittaa kymmenen euroa per kusitauko ja viisikymppiä isommasta viivästyksestä. Kuun lopussa potti jaettaisiin henksun kesken kompensoimaan työkaverien taukoilun aiheuttamasta lisätyökuormasta. Yleensä ottaen oikeiden ravintoloiden sijainnin määrittelee niiden lähestyttävyys. Taajamien keskustat tuppaavat vain ikävä kyllä olemaan kalliita vuokrata ja tiloiltaan rajoitettuja. Jakkaroita voi mahduttaa tiettyyn tilaan vain x-määrän. Samoin asiakkaan kupu vetää vain tietyn määrän sapuskaa ja lompakon kantokyky tukee vain tietyn määrän herkuttelua. Kantavana ajatuksena oikeissa ravintoloissa on Suomessa ollut, että huolitellusta pöperöstä voi pyytää parempaa hintaa. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että useallakaan asiakkaalla ei ole varaa huolitella vatsansa sisältöä kovin montaa kertaa viikossa. Jakkarat jäävät tyhjäksi.

Toisaalta mieleen tulee ravintola-ajoista lorvimista buffa-ravintoloiden linjastoissa sekä niin sanottujen „carte“-ravintoloiden paistopiiseissä keskellä viikkoa ja munien raapimista laivan kapyysissä risteilyjen aikana. Ironiaa löytynee jälleen siitä, että noissa paikoissa, joissa lorviminen kuului työnkuvaan yleensä ottaen jäi enemmän viivan alle. Kulut pysyvät kurissa kun yksittäinen keittäjä tehokkaasti käyttelee veistään pusseja availlessa ja loihtii italialaisen ruokamanifestin S-ryhmän Rossossa.

Näin ollen voisi yleistää, että massojen ruokkiminen pakkasesta on kustannustehokkaampaa ja vähemmän kiireistä kuin kultiuvoituneiden viininenien tyydyttäminen viilatulla illallisella.

Helsingin Sanomat kysyy miksi myöskään näiden ravintoloiden työpaikat eivät täyty? Ja mitä se kertoo Suomen työmarkkinoista? Mielestäni aiheellisempi kysymys on miksi myöskään näiden ravintoloiden pöydät eivät täyty ja mitä se kertoo Suomen ruokakulttuurista?

Nopea katsaus edellä mainitun Rosson ruokalistaan antaa osviittaa edelliseen kysymykseen. Rosso mainostaa itseään italialaisena ravintolana ja grillinä. Menu kuitenkin paljastaa, että kyseessä on enemmänkin pizzeria. Alkuruoat taas pitkälti tulevat suoraan valmiina tuotteina ravintolaan.

Väitän, että kyseessä on illuusion luominen italialaisesta ruokaravintolasta, missä asiakas kusettaa itsensä kynnyksen yli syömään viidentoista euron pizzaa. Vaikka listalla on herkkuja grillistä ja alkuruokalista antaa kuvaa rikkaasta antipastivalikoimista tosiasia on kuitenkin se, että grillin pääruoat ovat keskimäärin noin 7e kalliimmat kuin pizzat tai pastat. Mainittakoot, että pihvi maksaa 34 euroa. Siis kolme euroa enemmän kuin kolmen ruokalajin lounas oikeaksi ravintolaksi noteeratussa jyväskyläläisessä Pöllöwaari ravintolassa.

Viimeistään tässä kohtaa itsensä onnistuneesti kynnyksen yli kusettaneeen menua tarkastalevan asiakkaan huomio kääntyy pizzalistaan. Viidentoista euron pizza on palttia rallaa 100% kalliimpi kuin paikan päällä tehdystä taikinsta leivottu etninen pizza naapurissa. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä. Laskua maksaessa asiakkaan omatunto kolkuttaa. Ruoka oli sittenkin kallista eikä kovinkaan terveellistä. Seuraavaa hairahdusta saa odottaa.

Ruokailu ravintolassa ei sovellu joka viikkoiseksi, saati päiväiseksi, rituaaliksi. Siksi myös tämän ravintolan pöydät ovat tyhjiä eikä kokille ole maksaa lisäpalkkaa. Väitän, että ravintolaan mennään Suomessa edelleen erikoistilaisuuksia tai itsensä palkitsemista varten. Ei pelkästään syömään. Tähän ravintola-alan pitäisi saada muutos aikaan.

Ehdottaisin asian lähestymistä ruokakulttuurin kehittämisen kautta. Ruokailun ravintolassa ei tarvitse olla elämys, johon kiska investoi julmetusti rahaa ja resursseja. Sen sijaan hyvä ja tasapainoinen ruoka ja palvelu riittää. Yksi kokki „misaa“ ja nostaa „genarista“ 150 annosta herkullista moussakaa illallisella. Lisäksi päästään Kauhasen kaipaamiin tehoihin.

Käytännön ongelmia tästä aiheutuu S-ryhmälle, missä kysyntää olisi edellä mainitussa mallissa keittäjällä, joka osaisi (herkullisen) moussakan valmistaa. Kokkikoulut ovat pitkään olleet tunnettuja kelvottomuudestaan tuottaa osaavia ammattilaisia. Ketjujen sisällä on puolestaan mahdollista edetä pitkälle ilman varsinaisia keittotaitoja. Pitkälti samasta syystä miksi ammattikunnan sisällä näitä ravintoloita kutsutaan „lämmittämöiksi“. Homma on langennut oikeille ravintoloille. Ikävä kyllä huippupaikoissa työskentely vaatii jokaisen yksityiskohdan viilaamista elämyksen toteuttamiseksi. Näin ollen monet keittäjän taimet omistautuvat jollekin yksittäiselle osa-alueelle jo opintopolkunsa varhaisessa vaiheessa. Ottaa vuosia ennen kuin voidaan puhua kokonaisvaltaisesta keittotaidosta.

Pandemian aikana olen antanut itseni ymmärtää, että ovia sulkevat ne väliinputoajat, jotka eivät lukeudu institutionaalisten rahoittajien rahoilla pyörivien huippujen joukkoon, eivätkä myöskään suurien ketujen listaan, jotka voivat ammentaa resursseja väliaikaisesti konsernin muista palveluista. Valitettavasti nämä ovat juuri niitä ravintoloita, joissa jonkinlaista kokonaisvaltaista keittitaitoa on vaalittu. Kärjistettynä tämä tarkoittaa sitä, että kotikaupungissani Jyväskylässä, jossa on henkilökohtaisen listani mukaan neljä ravintolaa, joissa harjoitetaan kokonaisvaltaista keittämistä, on noin kaksikymmentä kokonaisvaltaista ammattilaista ruokkimasssa noin sataa viittäkymmentä tuhatta ihmistä.

Käytännössä se tarkoittaa, että ehdottamani hyvän ruoan ja palvelun ravintola törmää työvoimapulaan ennen kuin ovia on saatu auki. Jyväskylän olisi siis pystyttävä shangai’aamaan miehistöä Stadista tai Tampereelta ennen kuin oma ammattikunta kehittyy.

Ovipumppu on kuitenkin vaihdettava kiskan ovella pariin otteeseen ennen kuin ravintoloitsija kykenee tarjoamaan palkkaan sidottua houkutinta. Kutsumusammatissa työskentelevälle keittäjälle voi kuitenkin tarjota jotain mielenkiintoista tekemistä, kuten oikean ruoan valmistamista. Samalla tulee vaalineeksi jonkinlaista ruoanlaittokulttuuria Suomessa.

Asiakkaan puolestaan tulee vaatia kestävää ruokaa ja kestäviä hintoja, mutta unohdettava itsensä kusettaminen ravintolan kynnyksellä.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Puolihalvaantunut kokki